XXII
Mestausrattaat
Heti saatuaan tämän luvan Saint-Landryn kirkkoherralta hyökkäsi Maison-Rouge puoliavoimesta ovesta erääseen huoneeseen, jonka hän oli huomannut apotin pukeutumishuoneeksi.
Siellä hävisivät partaveitsen vaikutuksesta hänen partansa ja viiksensä kädenkäänteessä, ja silloin vasta hän itse saattoi nähdä kalpeutensa; se oli hirvittävä.
Hän astui taas sisälle ulkonaisesti rauhallisena. Hän tuntui muuten täydellisesti unohtaneen, että vaikka hänen partansa ja viiksensä olikin ajeltu, hänet saatettaisiin tuntea Conciergeriessä.
Hän seurasi apottia, jota hänen ollessaan hetken poissa oli kaksi virkamiestä tullut noutamaan, ja niin rohkeasti, että kaikki epäluulot häipyivät, kasvoillaan kuumeen pöhötys, joka muuttaa ulkomuodon, hän astui sisään ristikkoportista, joka tähän aikaan avautui Palatsin pihalle.
Kuten apotti Girardillakin oli hänellä yllään musta puku, varsinaista pappispukua kun ei silloin käytetty.
Kansliassa he tapasivat yli viisikymmentä henkeä, joko vankilan virkailijoita, edustajia tai komisaareja, jotka joko uteliaisuudesta tai siihen valtuutettuina olivat tulleet näkemään kuningattaren astelevan ohitse.
Kun hän oli ristikko-oven edessä, löi hänen sydämensä niin rajusti, ettei hän enää kuullut apotin keskustelua santarmien ja vankilanpäällikön kanssa.
Maison-Rouge törmäsi vain kynnyksellä mieheen, jolla oli kädessään sakset ja äsken leikattu kangaskappale.
Maison-Rouge kääntyi ja tunsi pyövelin.
"Mitä sinä tahdot, kansalainen?" kysyi Sanson.
Ritari koetti tukahduttaa väristyksen, joka vastoin tahtoa karmi hänen selkäänsä.
"Minäkö?" sanoi hän. "Näethän sinä hyvin, kansalainen Sanson, minä saatan Saint-Landryn kirkkoherraa."
"Jaha, hyvä on", vastasi pyöveli.
Ja hän vetäytyi syrjään antaen apulaiselleen määräyksiä.
Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.
Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.
Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta: suojustin oli suljettuna.
Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu hänen jäljestään.
Kun ritari astui sisään, oli keskustelu jo alkanut.
"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele samaa Jumalaa."
"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".
Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.
"Mutta", sanoi Maison-Rouge, "koska minä olen kirkkoherran apulainen…"
"Koska hän kieltäytyy ottamasta vastaan kirkkoherraa", vastasi
Duchesne, "ei hän tarvitse hänen apulaistansakaan".
"Mutta ehkä hän hyväksyy minut", sanoi ritari korottaen ääntänsä. "On mahdotonta, ettei hän hyväksyisi."
Mutta Marie Antoinette oli liian täydellisesti häntä kiihoittavan tunteen vallassa kuullakseen ja tunteakseen ritarin ääntä.
"Menkää, hyvä herra", jatkoi hän puhuen koko ajan Girardille, "menkää ja jättäkää minut: koska me elämme nykyään Ranskassa vapauden aikaa, vaadin minä vapauden kuolla oman mieleni mukaan".
Girard koetti vastustella.
"Jättäkää minut, hyvä herra", sanoi hän, "minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan".
Girard koetti sanoa muutaman sanan.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar tehden Maria Theresian eleen.
Girard poistui,
Maison-Rouge koetti tunkea katsettansa varjostimen raosta, mutta vanki oli kääntynyt selin.
Pyövelin apulainen tuli kirkkoherraa vastaan; hän tuli sisälle pitäen nuoraa kädessään.
Molemmat santarmit työnsivät ritarin ovelle saakka ennenkuin hän ymmällään, epätoivoissaan, pää pyörällä ollen oli ehtinyt päästää ääntäkään tai tehdä elettäkään suorittaakseen aikomuksensa.
Hän huomasi siis olevansa Girardin kanssa ristikko-oven käytävässä. Käytävästä heidät työnnettiin aina kansliaan saakka, jonne tieto kuningattaren kieltäytymisestä jo oli levinnyt ja jossa Marie Antoinetten itävaltalainen ylpeys antoi muutamille aiheen herjauksiin ja toisille salaiseen ihailuun.
"Menkää", sanoi Richard apotille, "palatkaa kotiinne, koska hän ei teitä halua, ja kuolkoon hän kuten tahtoo".
"Niin, niin", sanoi Richardin vaimo, "hän on oikeassa, ja minäkin tekisin hänen tavallaan".
"Ja te olisitte väärässä, kansatar", sanoi apotti.
"Ole vaiti, vaimo", kuiskasi vankilanpäällikkö moittien. "Kuuluuko se sinuun? Menkää, apotti, menkää!"
"En", toisti Girard, "en, minä saatan häntä vastoin hänen tahtoaankin. Sanakin, yksi ainoa sanakin, jos hän vain kuulee sen, saa hänet muistamaan velvollisuutensa. Sitäpaitsi on kommuuni antanut minulle tehtävän… ja minun on toteltava kommuunia."
"Olkoon menneeksi, mutta lähetä ainakin lukkarisi pois", sanoi karkeasti adjutantti, joka komensi saattovartiota.
Hän oli Comédie-Françaisen entinen näyttelijä ja nimeltään Grammont.
Ritarin silmät iskivät kaksinkertaisen salaman, ja hän pisti kätensä koneellisesti poveensa.
Girard tiesi, että hänellä oli liivinsä alla tikari. Hän pidätti tämän liikkeen rukoilevalla katseella.
"Säästäkää minun henkeni", kuiskasi hän hiljaa. "Näettehän, että asianne on aivan hukassa, älkää syöksykö turmioon hänen kerallaan. Minä puhun teistä hänelle tiellä, vannon sen teille. Sanon hänelle, missä vaarassa olette ollut nähdäksenne hänet viimeisen kerran."
Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.
"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle, mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."
Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään tulvan vievän hänet mukanaan.
Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin kerran.
Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän, jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.
Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se turvalliseksi siitä nauttiville.
Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.
Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut sotilaiden ensi riviin.
Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,
Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.
Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.
Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.
Silloin nousi huuto:
"Hän on juuri tullut hänen luotaan… Hän on nähnyt hänet… Mitä hän sanoi?… Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?…. Itkeekö hän?…"
Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.
Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.
Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta, tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta, jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.
Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä. Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän sydämensä tykintä.
Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja asettuivat portaiden eteen.
Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän. Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät henkeänsä ja läähättivät.
Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.
Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni selän taakse.
Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja oikein selittää.
Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.
Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo häpeälliset teloitusrattaat.
Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.
"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.
Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan katselijoiden huulille.
Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas kuolemankalpeiksi.
Hänen kalmankapeat huulensa avautuivat hiukan.
"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"
Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja. Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä ääntä vastaan.
Kuningatar vaikeni ja horjahti.
Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.
Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse puista astinlautaa.
Kuningatar nousi rattaille ja apotti hänen jälkeensä.
Sanson käski heidän molempien istuutua.
Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.
Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.
Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.
Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten, koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut Black-parka hevosten jalkoihin.
Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan pyytänyt turhaan.
Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas uudelleen.
Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa tervehti häntä osoittaen taivasta.
Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.
Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.