XXIII
Mestauslava
Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.
Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle, toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat, että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.
Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat Lorin ja Maurice.
Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.
Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli hämmästyttänyt heitä molempia.
"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"
"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä laulan ja toivon. Dum spiro, spero."
"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"
"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice, ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."
"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.
"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."
"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."
"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen, mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."
"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta. Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."
"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."
"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei meitä vangittaisi asunnossamme."
"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia, mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."
"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän kun olet… Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."
"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."
Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen suunta.
"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."
"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice… Rakkaus, sinä veit Troijan perikatoon!"
Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen näköpiirinsä oli toinen.
"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".
"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"
"Sano."
"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja ystävinä miehiä…"
"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.
"Mitä niin?"
"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä, pelastaaksensa kuningattaren."
"Olisiko yksi unes voimakkaampi kuin satatuhatta?"
"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä… Minä ainakin tiedän, että pelastaakseni Genevièven…"
Lorin rypisti kulmiaan.
"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt. Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice, meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas. Itävallatar saapuu."
Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut, levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.
Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.
"Niin", sanoi hän väristen, "tuolta hän tulee".
Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin giljotiini, mestauskärryt.
Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden päästämän huutoihin.
Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.
Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.
Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin. Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.
Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat, mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.
Rattaat pysähtyivät mestauslavan juurelle.
Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä, ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.
Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi maahan.
Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle. Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.
Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan tuomittu.
Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.
Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä; eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta huivin, joka peitti hänen hartioitaan.
Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen lautaan.
Sanson veti jalkansa pois.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä tahallani".
Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan kuningatar, Ludvig XVI:n leski.
Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun
Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.
Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko, suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.
Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta, levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun, hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta, tärisyttäen lavaa.
Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.
Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.
Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.
Häntä seurasi pieni espanjalainen lintukoira, joka ulvoi valittaen.
"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa Itävallattaren vereen: kuolemaan!"
"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko sinä hänet?"
"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen: repikää pois, repikää pois!"
Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa, paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".
Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän alta.
Väkijoukko päästi kirkaisun ja perääntyi.
Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa, kuten marttyyri katselee alttaria.
"Maison-Rouge!" kuiskasi Lorin Mauricen korvaan.
"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"
Ja hän veti viimeisen henkäyksensä ällistyneiden vartiomiesten välissä.
"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee huonoksi kansalaiseksi".
Pieni koira pyöriskeli ruumiin ympärillä pelästyneenä ja ulvoen.
"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään, "kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"
Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään purskahtaen nauramaan.
"Voi tuota kurjaa!" huudahti Maurice.
"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme hukassa… Se on Simon!"