XXV
Lorin
Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja kiihdyksissään.
Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.
Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin, samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen yleisön edessä.
Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.
Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän tai heittämään heidät kuolemaan.
Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä pelottavaa hetkeä varten.
"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja, jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että hän jo on kuollut."
Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä sanotkaan?" sanoi naapuritar. "Hänhän nauraa!"
"Niin, väkinäisesti."
Eräs esikaupunkilainen katsoi kelloaan.
"Paljonko kello on?" kysyi hänen toverinsa häneltä.
"Kymmentä vailla yksi; sitähän on kestänyt jo kolme neljännestä."
"Juuri kuten Domfrontissa, onnettomuuden kaupungissa; kun joku saapui sinne kello kaksitoista, joutui hirtetyksi kello yksi."
"Entä tuo pieni, tuo pieni!" huusi toinen katselija. "Miten ruma hän onkaan, kun hän aivastaa säkissä."
"Pyh! se tapahtuu liian nopeasti, sinulla ei ole aikaa huomata sitä."
"Älähän, hänen päänsä voi vaatia herra Sansonilta, meillä on oikeus nähdä se."
"Katsohan, kuinka kaunis tyranninsininen puku hänellä on; onhan köyhille hiukan mieluista, että hyvinpuetut miehet tehdään vähän lyhyemmiksi."
Kuten pyöveli oli sanonut kuningattarelle, perivät köyhät tosiaankin jokaisen uhrin vaatteet, jotka vietiin Salpetrièreen heti mestauksen jälkeen jaettaviksi puutteenalaisille. Sinne oli viety myöskin teloitetun kuningattaren puvut.
Maurice kuuli näiden puheiden sorinan välittämättä niistä; jokaisen mieltä painoi jokin voimakas ajatus, joka teki hänet yksinäiseksi; jo muutaman päivän ajan oli hänen sydämensä lyönyt vain ajoittain ja tärisemällä; toisinaan näytti pelko tai toivo keskeyttävän hänen elämänkulkunsa, ja nämä ainaiset heilahtelut olivat ikäänkuin murtaneet hänen sydämensä tunteellisuuden vaihtamalla sen hermottomuuteen.
Tuomarit palasivat istuntoon, ja kuten saattoi odottaa, julisti puheenjohtaja molemmille syytetyille kuolemantuomion.
Heidät vietiin pois, ja he astelivat vakain askelin; kaikki ihmiset osasivat tähän aikaan kuolla hyvin.
Oikeudenpalvelijan ääni kajahti synkkänä ja pahaa ennustavana.
"Kansalainen yleinen syyttäjä kansatar Geneviève Dixmeriä vastaan."
Mauricen koko ruumis värisi, ja kostea hiki helmeili hänen kasvoillaan.
Se pieni ovi, josta syytetyt astuivat sisälle, avautui, ja Geneviève ilmestyi saliin.
Hän oli valkoisiin puettu; hänen tukkansa oli laitettu ihastuttavan somasti, sillä hän oli taitavasti sommitellut sen kerroksiin ja kähertänyt, leikkaamatta sitä, kuten useat naiset tekivät.
Epäilemättä tahtoi Geneviève-parka näyttäytyä viimeiseen hetkeen saakka kauniilta sen silmissä, joka saattoi nähdä hänet.
Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.
Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat säälistä.
Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.
Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti, hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle, jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen tulevaksi.
Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä erääseen salin kohtaan.
Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien istuinpaikalle.
Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.
Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.
Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta, pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos uhrata se Ranskan vihollisille.
Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän yksinkertaisesti:
"Kyllä."
"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja, "suunnitelmanne ja toiveenne".
Geneviève hymyili.
"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".
"Kuinka te sitten olitte siellä?"
"Koska en kuulunut itselleni ja koska minut pakotettiin."
"Kuka teidät pakotti?" kysyi yleinen syyttäjä.
"Henkilöt, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen tottelisi heitä."
Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.
"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"
"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan edessä."
"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet teitä."
"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".
Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta. Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden vapaasti virrata.
Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään, järkähtämättömät kasvot.
Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.
Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä, voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.
"Heitä on vain yksi, hyvä herra."
"Kuka sitten?"
"Mieheni."
"Tiedättekö, missä hän on?"
"Tiedän."
"Ilmoittakaa hänen piilopaikkansa."
"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka; minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen kuuluu teille."
Maurice katsahti Dixmeriin.
Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän: ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti sen.
"Ei", sanoi hän, "sillä tavalla hänen ei ole kuoltava."
"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi puheenjohtaja.
"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève, "joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun silmissäni."
"Onko olemassa todistajia?" kysyi puheenjohtaja.
"On yksi", vastasi oikeudenpalvelija.
"Kutsukaa sisään todistaja."
"Maximilien Jean Lorin!" kirkui oikeudenpalvelija.
"Lorin!" huudahti Maurice. "Oi, hyvä Jumala, mitä onkaan tapahtunut?"
Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt vangitsemisesta mitään.
"Lorin!" mutisi Geneviève katsellen tuskallisen levottomana ympärilleen.
"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi puheenjohtaja.
"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti tänne".
Maurice vavahti.
"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta häntä ei ole vielä voitu tavata".
Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin mieleen.
Geneviève kalpeni ja lyyhistyi kokoon päästäen huokauksen.
Samassa astui Lorin sisään kahden santarmin kanssa.
Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.
"Nimenne ja etunimenne?" kysyi puheenjohtaja.
"Maximilien Jean Lorin."
"Toimenne."
"Joutilas mies."
"Sitä sinä et ole kauvan", sanoi Simon näyttäen hänelle nyrkkiään.
"Oletteko syytetyn sukulainen?"
"En, mutta minulla on kunnia kuulua hänen ystäviinsä."
"Tiesittekö, että hän vehkeili päästääkseen kuningattaren karkuun?"
"Mitenkä luulette, että minä olisin sen tiennyt?"
"Hän on saattanut uskoa teille salaisuuden."
"Minulleko, Thermopylen piirin jäsenelle?… Mitä hulluja!"
"Teidät on kuitenkin joskus nähty hänen seurassaan."
"Minut olisi tullut nähdä siellä oikein usein."
"Te tiesitte hänen olevan aristokraatin."
"Tiesin hänen olevan nahkurimestarin vaimon."
"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia, jota hän käytti suojanaan."
"Ei, sitä minä en tiedä; hänen miehensä ei kuulu ystäviini."
"Kertokaa minulle tuosta aviomiehestä."
"Oh, vallan kernaasti. Hän on roisto…"
"Herra Lorin", sanoi Geneviève, "säälikää…"
Lorin jatkoi antamatta häiritä itseään:
"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä, ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"
Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja viittasi hänet vaikenemaan.
"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin", sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".
"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan, "olen kertonut kaikki, minkä tiesin".
Hän kumarsi ja istuutui jälleen.
"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu valaista oikeutta tiedoillasi".
"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin totellut väkivallan edessä… No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä kaikki."
"Luuletko niin?"
"Olen siitä varma."
"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".
Maurice voihkaisi.
Geneviève peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.
Simon huudahti ilmi riemuissaan:
"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas, vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen; hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:
"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"
Sitten hän istuutui syytettyjen penkille.