XXVI
Edellisen jatkoa
Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun, joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.
Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja pilkallisen ulkomuodon.
Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet, kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Oi, herra Jumala!" sanoi hän, "tiedättekö Mauricen olevan tuolla?"
"Missä siis?"
"Älkää katsoko heti; teidän katseenne voisi viedä hänet perikatoon."
"Olkaa rauhallinen."
"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos meidät tuomitaan kuolemaan."
Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.
"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin maailmaan!"
Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.
"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.
"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.
"Oh, siitä voin vastata."
"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."
"Mutta tämä keino…" jatkoi nuori mies.
Geneviève luki epäröimisen syyn hänen silmistään.
"Te siis myöskin olette nähnyt hänet?" sanoi hän.
"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."
Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat, sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän ilmeensä ja pirullisen hymynsä.
"Se on mahdotonta", sanoi Geneviève; "minä en voisi enää vihata häntä".
"Sanokaa, että hän tuntee teidän jalomielisyytenne ja uhmaa teitä."
"Epäilemättä, sillä hän on varma itsestään, minusta, meistä kaikista."
"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."
"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa, ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos kuolisin yhdessä Dixmerin kera."
"Mutta tehän ette kuolekaan."
"Millä keinoin minä eläisin hänen kuoltuaan?"
"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas Maurice-parka!"
Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja, tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.
"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä vallankumousoikeudessakin".
"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon, ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin juttelemasta oikeudessa?"
Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.
Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen kehoituksesta hän alkoi kysellä:
"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne kansatar Dixmeriin?"
"Minkäkö luonteisia, kansalainen puheenjohtaja?"
"Niin."
"Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin, mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."
"Kansalainen Lorin", sanoi Fouquier-Tinville, "se on huono runo".
"Kuinka niin?" kysyi Lorin.
"Epäilemättä, loppusoinnuissa on kaksi h:ta."
Edellisen jatkoa 193
"Leikkaa pois, kansalainen syyttäjä, leikkaa pois, se on sinun virkasi."
Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän kamalan pilan johdosta.
"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan tasavaltalainen?"
"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."
"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan ystävyyden yhdyssiteenä?"
"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös, että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".
"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta, mitä on tehty kansakuntaa vastaan".
"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut, kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.
"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte, yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"
"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet siihen".
"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"
Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen kaiken epäselvyyden.
Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.
"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle syyttäjälle?"
"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".
"Mitä sitten?"
"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan on nähty."
Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli käyttänyt lausuessaan nämä sanat.
Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan myötätuntoista ihailua.
"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon tasavaltalaisen vaiheet".
Simon tahtoi puhua; puheenjohtaja teki hänelle merkin olla vaiti.
"Puhu, kansalainen Lorin", sanoi hän, "me kuuntelemme sinua".
Lorin pudisti uudelleen päätänsä.
"Tämä vaitiolo on myöntymystä", jatkoi puheenjohtaja.
"Eipähän", sanoi Lorin; "tämä vaitiolo on vaitioloa, siinä kaikki".
"Vielä kerran", sanoi Fouquier-Tinville, "haluatko sinä puhua?"
Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen olisi tehtävä.
Maurice ei antanut Lorinille merkkiä puhua, ja Lorin pysyi vaiti.
Se oli samaa kuin tuomita itsensä kuolemaan.
Mitä nyt seurasi, tapahtui nopeasti.
Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.
Puheenjohtaja tuomitsi heidät molemmat kuolemaan.
Palatsin suuri kello löi kaksi.
Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion julistamiseen kuin kello lyömiseensä.
Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa. Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen voimansa lopussa.
Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut edelliselle käsivartensa.
Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili; Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.
Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä keralla.
Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.
Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti hänen sydäntään.
Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän holviovesta.
Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja saapui samalle ovelle.
Dixmer oli jo ehtinyt ovesta ja päässyt hämärään käytävään.
Maurice asteli hänen perässänsä.
Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski
Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.