XXVII
Kaksintaistelu
Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä kosketettavan.
Dixmer kääntyi ja tunsi Mauricen.
"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.
"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua, eikö niin?"
"Se on, etten minä odottanut teitä enää, päinvastoin", sanoi Dixmer.
"Miksi niin?"
"Koska odotin teitä aikaisemmin."
"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!" lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä salamoita.
"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."
"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät, sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen kansallisen oikeuden käsistä."
"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän nimenne hävittyä siitä."
"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"
"Luulin teitä ensimmäiseksi varkaaksi."
"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."
"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.
"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille tilaisuuden korvaukseen".
"Huomenna, jos niin suvaitsette, ei tänään."
"Miksi huomenna?"
"Tai tänä iltana."
"Miksi ei heti?"
"Koska minulla on tehtävää kello viiteen saakka."
"Taaskin jokin iljettävä suunnitelma", sanoi Maurice.
"Taaskin jokin väijytys."
"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän tiikeri kuin minä."
"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja ajattelit säästäväsi minua."
"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta; sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja juhlin voittoani."
"Inhottavaa!" sanoi Maurice.
"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se oli kauhea! Se oli katala!"
"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."
"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni, väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin, nyt minä ajattelen kostaa."
"Sanokaa murhata."
"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä rangaistaan."
"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."
"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."
"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."
"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"
"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet sanomaan hänelle hyvästi?"
"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa; siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei, kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa, ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!' Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana avionrikkoja."
"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."
"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: avionrikkoja; että minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä, jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."
Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus: sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.
"Kuule", sanoi nuori mies, "tästä kostosta puuttuu eräs seikka".
"Mikä?"
"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."
"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."
"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra, "minä tapan sinut".
Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat joen äyräälle.
Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan itsessään kuten laavan.
"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä tulen".
"Tule siis, sinullahan on ase."
"Tulen perässäsi."
"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi sapeliniskulla."
"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin kauhistuttavaksi.
"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät, ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".
He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.
Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.
Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle; sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi, tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen vertansa.
He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.
Maurice asettui virran ja Dixmerin välille.
"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä vapiset liikaa".
"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen, vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."
"Otatko sinä sen paperin?" ulvoi Dixmer.
"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan kun hän elää: Minä rakastan sinua; ja kun hänen päänsä putoo: Minä rakastin sinua."
Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja erotti sen melkein kokonaan ranteesta.
Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui asentoon.
Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu; molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.
Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.
Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän ulkopuolelle.
Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa veren.
Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli Dixmerin jäsenissä.
Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.
Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.
Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja pukunsa.
Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin viimeisen katseen.
Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.
Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.
"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.
Kello löi kolme.