XXVIII
Kuolleiden sali
Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.
Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan, kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.
Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan Genevièven keralla.
Fouquier-Tinville oli kutsuttanut hänet eteensä.
Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana kaikista tahroista.
"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".
"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee joutua giljotiinille".
"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.
"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."
Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän päästi huokauksen ja odotti.
"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä olet mennyttä kalua."
Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen pää pudonnut.
Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.
Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan rikostoveria.
Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!
Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä kohti levollisin, hiljaisin askelin.
Tämä näky sai hänet ällistymään.
"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
"Etkö sinä tunne minua?" kysyi vastatullut.
"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen
Dixmer."
"Niin juuri."
"Mutta sinähän olet kuollut, kansalainen?"
"En vielä, kuten näet."
"Tarkoitan, että sinut vangitaan."
"Kukapa minut vangitsisi? Kukaan ei tunne minua."
"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana, niin joudut giljotiinille."
"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut giljotiinille minun kanssani."
"Sinähän puhut kamalia."
"Ei, puhun vain johdonmukaisesti."
"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat vaaraan."
"Kas näin! Vaimoni tuomitaan kuolemaan, eikö niin?"
"Sitä suuresti pelkään, vaimoparka!"
"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle hyvästi."
"Missä niin?"
"Kuolleiden salissa."
"Uskallatko mennä sinne?"
"Miksi en?"
"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee kananlihalle.
"Siihen tarvitaan jokin keino?"
"Kun mennään Kuolleiden saliin? Niin, varmasti."
"Mikä sitten?"
"On hankittava lupalippu."
"Entä mistä nämä lupaliput saadaan?"
Kanslisti tuli kamalan kalpeaksi ja sopersi:
"Te kysytte, mistä nämä kortit saadaan?"
"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni selvä".
"Ne saadaan… täältä."
"Ah, tosiaankin; entä kuka ne tavallisesti allekirjoittaa?"
"Kanslisti."
"Mutta kanslistihan olet sinä."
"Epäilemättä, se olen minä."
"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat minulle pääsylipun".
Kanslisti hypähti pystyyn.
"Sinä pyydät päätäni, kansalainen", sanoi hän.
"Enpä suinkaan. Minä pyydän lupalipun, siinä kaikki."
"Minä panetan sinut vankilaan, onneton!" sanoi kanslisti kooten koko tarmonsa.
"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".
Kanslisti kalpeni.
"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.
"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni hänen luokseen".
"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"
"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."
Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen päätöksensä horjuvan.
"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."
"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa, järjestetään tämä toisella tavoin."
"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."
"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."
"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla kuitenkin eräs juttu."
"Mikä juttu?"
"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin, että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa, vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi, kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."
"Voi, kyllä se on tosi!" sanoi kanslisti ihan vapisten.
"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."
"Mutta kun minä kerran olen siellä, sanoinhan minä sinulle."
"Ja jos sinua huudetaan, jos olet kiinni muualla, jos sinä unohdat?"
Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä unohdat, että minä olen siellä?"
"Mutta kun minä lupaan."
"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis enemmän lupalipusta."
"Mahdotonta."
"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme yhdessä matkan Révolution-aukiolle."
Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun yhdelle kansalaiselle.
Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.
Loppu tiedetään.
Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon ensimmäiselle apulaiselleen.
Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta tuolle turmiota tuottavalle ovelle.
Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen mestauslavalle.
Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.
Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä, säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.
Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui kansliaan.
Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten seinään.
Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan, pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta, että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.
Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia lauluja.
Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta, joka kalvoi heitä.
Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen arvoiseksi.
Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.
Suuri kaappi seisoi vastapäätä lasiovea seinän vieressä.
Muuan vanki avasi sen uteliaisuudesta ja peräytyi kauhusta.
Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet, ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.
Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.
Hän astui kolme askelta huoneessa ja lankesi Genevièven jalkojen juureen.
Naisparka päästi kirkaisun, jonka Maurice tukahdutti huulillaan.
Lorin puristi itkien ystävänsä syliinsä; nämä olivat hänen ensimmäiset kyynelensä.
Kumma seikka! Kaikki nämä koolla olevat onnettomat, joiden tuli kuolla yhdessä, tuskin edes katselivat sitä liikuttavaa näytelmää, jonka nämä onnettomat, heidän vertaisensa, heille esittivät.
Jokaisella oli liiaksi mielenliikutuksen aihetta, ottaakseen osaa toisten mielenliikutukseen.
Nuo kolme ystävystä jäivät hetkeksi sanattomaan, kiihkeään ja melkein riemuisaan syleilyyn.
Lorin irtautui ensimmäisenä tuosta tuskallisesta ryhmästä.
"Sinut on siis myöskin tuomittu kuolemaan?" sanoi hän Mauricelle.
"Niin on", vastasi tämä.
"Oi, mikä onni!" kuiskasi Geneviève.
Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.
Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella, joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi Lorinin puoleen.
"Jutelkaamme nyt", sanoi hän sulkien Genevièven molemmat kädet omaansa.
"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"
"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan, etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa kuin meidät."
"Minä en ymmärrä."
"Lorin, sinä olet vapaa!"
"Vapaa, minäkö? Sinä olet hullu!" sanoi Lorin.
"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas, tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja menet tiehesi."
"Tämähän on pilaa, eikö niin?"
"Eipä suinkaan, rakas ystävä, tässä on lippu, käytä tilaisuutta hyväksesi. Sinä et ole rakastunut, sinä; sinun ei ole tarvis kuolla voidaksesi viettää muutaman minuutin lisää sydämesi rakastetun kanssa, eikä menettää sekuntiakaan ikuisuudestasi."
"No niin, Maurice", sanoi Lorin, "jos täältä voi päästä pois, mitä en koskaan olisi uskonut, vannon sen, miksi sinä et sitten ensinnä pelasta madamea? Sinun suhteesi me kyllä sitten keksimme keinon."
"Mahdotonta", sanoi Maurice, jonka sydäntä kauheasti kouristi, "kas, sinähän näet, lippuun on merkitty kansalainen eikä kansatar; eikä Geneviève sitäpaitsi tahtoisi lähteä ulos jättäen minut tänne, elää tietäessään minun kuolevan".
"No niin, ellei hän tahdo sitä, miksi minä sitä tahtoisin? Luuletko sinä siis, että minulla on vähemmän rohkeutta kuin naisella?"
"En, hyvä ystävä, minä tiedän päinvastoin, että sinä olet miehistä urhein; mutta mikään asia maailmassa ei voisi puolustaa sinun itsepäisyyttäsi tällaisessa tapauksessa. No, Lorin, käytä hetkeä hyväksesi, ja suo meille tuo suuri ilo, että tiedämme sinut vapaaksi ja onnelliseksi."
"Onnelliseksi!" huudahti Lorin, "lasketko sinä pilaa? Onnellinen ilman teitä?… Voi, mitä perhanaa sinä luulet minun tekevän tässä maailmassa ilman teitä, Pariisissa, kun en voi elää tapojen! mukaan? Kun en enää näe teitä, kun en enää ikävystytä teitä loppusoinnuillani? Voi, jumaliste, en!"
"Lorin, ystäväni…"
"Juuri niin, juuri sen vuoksi, että olen ystäväsi, minä pysyn päätöksessäni: jos olisin vankina kuten nyt olen ja toivoisin löytäväni teidät molemmat, niin kaataisin kumoon muurit; mutta karatakseni täältä yksinäni käyskennelläkseni katuja pitkin pää kumarassa ja jonkinlaisen katumuksen huutaessa korviini: 'Maurice! Geneviève!' mennäkseni tiettyihin kortteleihin ja muutamien talojen ohi, joissa olen nähnyt teidät ja joissa tämän jälkeen näkisin vain teidän haamunne; täten lopulta joutuakseni vihaamaan tätä rakasta Pariisia, jota niin paljon olen rakastanut, ah, en, kautta kunniani, ja minun mielestäni on tehty oikein julistamalla pannaan kuninkaat, vaikkapa ei edes muun kuin kuningas Dagobertin vuoksi."
"Entä mitä yhteyttä on kuningas Dagobertilla tämän tilanteen kanssa?"
"Mitä yhteyttäkö? Eikö tämä kauhea tyranni sanonut suurelle Eligiukselle: Ei ole niin hyvää seuraa, ettei sitä pidä jättää. No niin, minä olen tasavaltalainen ja sanon: mikään ei saata meitä jättämään tätä hyvää seuraa, ei edes giljotiini; täällä minun on hyvä olla, ja tänne minä jään!"
"Ystäväparka, ystäväparka!" sanoi Maurice.
Geneviève ei sanonut mitään, mutta katseli häntä kyynelsilmin.
"Sinä kaipaat elämää, sinä!" sanoi Lorin.
"Niin, hänen vuoksensa."
"Minä taas en kaipaa sitä minkään vuoksi; enpä edes Järki-jumalattaren vuoksi, joka — olen unohtanut ilmoittaa sinulle tämän seikan — on menetellyt viime aikana erittäin väärin minua kohtaan eikä ole edes viitsinyt lohduttautua toisen, muinaisen Arthémiksen tapaan; minä poistun siis erittäin rauhallisena ja hyvin leikkisänä; minä huvitan kaikkia noita heittiöitä, jotka juoksentelevat pyövelinrattaiden perässä, minä lausun kauniin nelisäkeisen runon herra Sansonille ja hyvästit seuralle… toisin sanoen… maltahan!"
Lorin keskeytti puheensa.
"Ah niin kyllä, niin kyllä", sanoi hän, "niin kyllä, minä tahdon lähteä ulos; tiedän hyvin, etten rakastanut ketään; mutta unohdin vihanneeni erästä; mitä on kellosi, Maurice, kellosi?"
"Puoli neljä."
"Minulla on aikaa, helkkarissa, minulla on aikaa!"
"Varmasti", huudahti Maurice; "tänään on vielä yhdeksän syytettyä, se ei pääty ennen kello viittä; meillä on siis melkein kaksi tuntia käytettävänä".
"Enempää en tarvitsekaan; anna minulle lippusi ja lainaa minulle kaksikymmentä souta."
"Oi, hyvä Jumala! Mitä te aiotte tehdä?" kuiskasi Geneviève.
Maurice puristi hänen kättänsä; hänelle oli tärkeätä, että Lorin lähti.
"Minulla on ajatus", sanoi Lorin.
Maurice veti kukkaronsa taskustaan ja pani sen ystävänsä kouraan.
"Nyt pääsylippusi, Jumalan rakkauden kautta! Aioin sanoa Ikuisen
Olennon rakkauden kautta."
Maurice antoi hänelle pääsylipun.
Lorin suuteli Genevièven kättä, ja käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun kansliaan tuotiin joukko kuolemaantuomittuja, hän harppasi puupenkkien yli ja ilmestyi suurelle ovelle.
"Hoi!" sanoi muuan santarmi, "tuossa näyttää menevän karkulainen".
Lorin ojentautui ja esitti pääsylippunsa.
"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan ihmiset".
Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin, ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:
"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"
Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin käteensä:
"Kyllä, kyllä, se on minun allekirjoitukseni."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".
"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi, "enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".
Lorin seisoi hetken neuvottomana.
"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.
Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.
"Hän on pelastunut", sanoi hän Genevièvelle niin innostuneena, että se muistutti iloa; "hänen pääsylippunsa on revitty kappaleiksi, hän ei pääse enää sisälle: sitäpaitsi, vaikka hän pääsisikin sisään, on vallankumousoikeuden istunto pian lopussa: hän saapuu kello viisi, ja me olemme silloin kuolleet!"
Geneviève huokasi ja värisi.
"Oi, purista minut syliisi", sanoi hän, "ja älkäämme enää jättäkö toisiamme… Miksi ei ole mahdollista, hyvä Jumala, että sama isku iskee meihin molempiin, jotta vetäisimme molemmat yhdessä viimeisen henkäyksemme!"
Sitten he vetäytyivät hämärän salin perälle. Geneviève istuutui ihan Mauricen viereen ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa; täten he toisiinsa kietoutuneina, yhdessä hengittäen, sammuttaen mielestään etukäteen äänet ja ajatukset, huumaantuivat rakkauden avulla välinpitämättömiksi lähestyvästä kuolemasta.
Kului puoli tuntia.