XXIX
Miksi Lorin oli lähtenyt
Äkkiä kuului kova meteli, santarmit tulivat matalasta ovesta sisään; heidän jälkeensä tuli Sanson ja hänen apurinsa kantaen nuorakimppuja.
"Oi, ystäväni, ystäväni!" sanoi Geneviève, "nyt tuli kohtalokas hetki, minä tunnen pyörtyväni".
"Ja te olette väärässä", sanoi Lorinin heläjävä ääni:
"Väärässä ootte totta tosiaan, kuolema vapautta ompi vaan."
"Lorin!" huudahti Maurice epätoivoisena.
"Se ei ollut hyvä, eihän ollut? Olen samaa mieltä kuin sinä; eilispäivästä lähtien olen sepittänyt vain surkeita…"
"Voi, siitäkö nyt olisi kysymys! Sinä palasit, onneton…! Sinä palasit…!"
"Niinhän oli luullakseni sovittu. Kuulehan, sillä se, mitä aion kertoa, kiinnostaa yhtä paljon sinua kuin madamea."
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
"Annahan minun puhua, muuten ei minulla ole aikaa kertoa sitä. Halusin mennä ulos ostaakseni veitsen Barillerie-kadulta."
"Mitä sinä aioit tehdä veitsellä?"
"Tahdoin tappaa sillä tuon hyvän herra Dixmerin." Geneviève värisi.
"Oi!" sanoi Maurice, "minä käsitän".
"Minä ostin sen. Kas näin minä ajattelin, ja sinä saat nähdä, miten paljon ystävälläsi on loogillista järjenjuoksua. Alanpa luulla, että minusta olisi pitänyt tulla matemaatikko runoilijan sijasta. Pahaksi onneksi on nyt liian myöhäistä. Kas näin minä siis puhuin itsekseni; seuraahan järkeilyäni: 'Herra Dixmer on sekoittanut vaimonsa huonoon asiaan; herra Dixmer on käynyt katsomassa hänen tuomitsemistaan; herra Dixmer ei varmaankaan luovu huvista nähdä häntä pyövelinrattaissa, etenkään kun me olemme häntä saattamassa. Minä näen hänet siis katselijoiden ensi rivissä; minä solahdan hänen viereensä; sanon hänelle: 'hyvää päivää, herra Dixmer', ja isken veitseni hänen kylkeensä!"
"Lorin", huudahti Geneviève.
"Rauhoittukaa, rakas ystävä. Sallimus on saattanut kaikki oikeaan järjestykseen. Voitteko kuvitella, että katselijat, sen sijaan että olisivat pysytelleet Palatsin edessä kuten tavallista, olivat tehneet puolikäännöksen oikeaan ja piirittivät rantakatua! 'Kas', sanoin itsekseni, 'siellä on varmasti hukkunut koira, miksi ei Dixmer olisi siellä? Hukuttautuva koira saa ajan aina hyvin kulumaan.' Astun kaiteen viereen, ja näen pitkin rantaa seisoskelevan joukon ihmisiä, jotka nostelevat käsiään ilmaan ja kumartuvat katsomaan jotakin maassa makaavaa esinettä huutaen voi! voi! niin — että itse Seinen olisi pitänyt nousta uomastaan. Lähestyn paikkaa… Tämä maassa makaava… arvaapas, mikä se oli…?"
"Se oli Dixmer", sanoi Maurice synkällä äänellä.
"Niin! Miten sinä sen osasi! arvata? Niin, rakas ystävä, Dixmer, joka ihan yksikseen oli avannut vatsansa; tuo onneton on varmasti tappanut itsensä sovittaakseen rikoksensa."
"Ai, niinkö sinä ajattelit?" sanoi Maurice synkästi hymyillen.
Genevièven pää vaipui käsien väliin; hän oli liian heikko kestääkseen niin paljon mielenliikutuksia, jotka tulivat toinen toisensa perästä.
"Niin, siten minä ajattelin, koska hänen vierestään löydettiin hänen verinen sapelinsa; ellei hän… vain ole kohdannut jotakuta…"
Sanomatta mitään ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Geneviève ei lamaantuneena saattanut nähdä häntä, avasi Maurice takkinsa ja näytti Lorinille veriset liivinsä ja paitansa.
"Oh, se on eri asia", sanoi Lorin. Ja hän ojensi kätensä Mauricelle.
"Nyt", sanoi hän kumartuen kuiskaamaan Mauricen korvaan, "kun vaatteitani ei tarkastettu, koska palasin sanoen kuuluvani herra Sansonin seurueeseen, on minulla vielä veitsi mukanani, jos sinä kammot giljotiinia."
Maurice tarttui riemastuneena aseeseen.
"Ei sentään", sanoi hän, "hän kärsisi siitä liikaa". Ja hän antoi veitsen takaisin Lorinille.
"Sinä olet oikeassa", sanoi tämä; "eläköön herra Guillotinin kone. Mikä on herra Guillotinin kone? Nenäpiuvi kaulalla, kuten Danton sanoi. Mikä on nenäpiuvi?"
Ja hän heitti veitsen keskelle kuolemaantuomittujen joukkoa.
Muuan heistä otti sen, työnsi sen rintaansa ja kaatui kuolleena maahan.
Samalla hetkellä liikahti Geneviève ja parkaisi. Sanson oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen.