XXX
Eläköön Simon!
Kuullessaan Genevièven parkaisun Maurice käsitti taistelun alkaneen.
Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.
Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella kaikki mitä tapahtui!
Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.
Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa, sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut, vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.
Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.
"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".
Geneviève rupesi vapisemaan.
"No, hyvä ystävä", sanoi Lorin lempeästi, "rohkeutta".
"Voinko minä itse sitoa madamen tukan?" kysyi Maurice.
"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti, herra Sanson!"
"Sitokaa vain", sanoi pyöveli kääntäen pois päänsä.
Maurice päästi auki kaulaliinansa, hänellä kun oli liian lämmin. Geneviève suuteli sitä ja polvistuen nuoren miehen eteen laski hänen syliinsä tämän hurmaavan pään, joka oli tuskassaan kauniimpi kuin se milloinkaan oli ollut ilossaan.
Mauricen suoritettua tämän hautajaistoimituksen, vapisivat hänen kätensä niin kovasti, hänen kasvoissaan oli niin voimakas tuskan ilme, että Geneviève huudahti:
"Oi, minulla on rohkeutta, Maurice!"
Sanson kääntyi.
"Eikö niin, hyvä herra, enkö minä olekin rohkea?" sanoi Geneviève.
"Varmasti, kansatar", vastasi pyöveli liikutetulla äänellä, "todellisesti rohkea".
Sillä välin oli ensimmäinen apulainen käynyt lävitse Fouquier-Tinvillen lähettämän luettelon.
"Neljätoista", sanoi hän.
Sanson luki kuolemaantuomitut.
"Viisitoista, kuollut mukaanluettuna", sanoi hän; "miten se on selitettävissä?"
Lorin ja Geneviève lukivat hänen jälkeensä, saatuaan molemmat saman ajatuksen.
"Te sanotte, ettei ole muuta kuin neljätoista kuolemaantuomittua ja että meitä on viisitoista?" sanoi Geneviève.
"Niin, varmasti on kansalainen Fouquier-Tinville erehtynyt."
"Ai, sinä valehtelit", sanoi Geneviève Mauricelle, "sinua ei vielä ollut ensinkään tuomittu".
"Miksi minä odottaisin huomiseen, kun sinä kuolet tänään?" vastasi
Maurice.
"Ystävä", sanoi Geneviève hymyillen, "sinä teet minut rauhalliseksi: nyt minä näen, että on helppo kuolla".
"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, viimeisen kerran… kukaan ei voi tuntea sinua täällä… sano, että olet tullut sanomaan minulle hyvästi… sano, että sinut on suljettu tänne erehdyksestä. Kutsu se santarmi, joka näki sinun menevän ulos… Minä se olen oikea kuolemaantuomittu, minunhan on kuoltava; mutta sinä, me rukoilemme sinua, ystävä, jää sinä meidän iloksemme eloon säilyttääksesi meidän muistomme; nyt on vielä aikaa, Lorin, me rukoilemme sinua!"
Geneviève liitti kätensä yhteen rukoilemisen merkiksi.
"Minä olen sanonut en, ja se merkitsee en", vastasi Lorin lujalla äänellä; "älkää puhuko minulle siitä enää, muuten minä tosiaan luulen olevani teille vaivaksi".
"Neljätoista", toisti Sanson, "ja heitä on viisitoista".
Sitten hän sanoi korottaen äänensä:
"Katsotaanpa, onko täällä kellään mitään muistuttamista? Voiko joku todistaa olevansa täällä erehdyksestä?"
Kenties avautuivat muutamat suut tätä kysyttäessä, mutta ne sulkeutuivat jälleen sanomatta sanaakaan; ne, jotka olisivat valehdelleet, eivät kehdanneet sitä tehdä; ne, jotka eivät olisi valehdelleet, eivät tahtoneet puhua mitään.
Syntyi usean minuutin hiljaisuus, jonka kuluessa apurit jatkoivat kaameata työtään.
"Kansalaiset, me olemme valmiit", sanoi silloin vanha Sanson kumealla, juhlallisella äänellään.
Muutamat nyyhkytykset ja voihkaukset vastasivat tähän.
"No niin", sanoi Lorin, "olkoon menneeksi.
"Kuolkaamme eestä synnyinmaan, se on kohtalo kaunehin…
"Niin, kuollessa isänmaan puolesta; mutta minä alan vallan varmasti luulla, ettemme kuolekaan niiden huviksi, jotka katselevat meidän kuolemistamme. Kautta kunniani, Maurice, minä olen yhtä mieltä kanssasi, minä alan myöskin saada kynikseni tasavallasta."
"Nimihuuto!" sanoi ovella seisova komisaari.
Useita santarmeja astui saliin ja sulki täten pääsyn, asettuen seisomaan elämän ja kuolemaantuomittujen väliin, kuten estääkseen näitä palaamasta edelliseen.
Suoritettiin nimihuuto.
Maurice oli nähnyt sen miehen tuomittavan, joka tappoi itsensä Lorinin puukolla, ja vastasi kuullessaan tämän miehen nimeä huudettavan. Silloin huomattiin, että ainoastaan kuollut oli ollut liikaa joukossa.
Hänet kannettiin ulos salista. Jos hänen henkilöllisyytensä olisi todettu, jos hänet olisi tunnettu kuolemaantuomituksi, olisi hänet, niin kuollut kuin olikin, viety giljotiinille muiden mukana.
Eloonjääneet työnnettiin ulko-ovea kohti.
Jokaisen tullessa yksitellen ristikko-oven eteen, sidottiin hänen kätensä selän taakse.
Kymmenen minuutin kuluessa ei ainoatakaan sanaa vaihdettu näiden onnettomien kesken.
Vain pyövelit yksistään puhuivat ja toimivat.
Maurice, Geneviève ja Lorin, jotka eivät enää voineet hillitä itseään, painautuivat toisiaan vasten, jottei heitä erotettaisi toisistaan. Sitten työnnettiin kuolemaantuomitut Conciergeriestä pihalle.
Täällä kävi näytelmä kauhistuttavaksi.
Useat pyörtyivät nähdessään teloitusrattaat; ovenvartijat auttoivat heitä nousemaan niihin.
Vielä suljettujen ovien takaa kuului väkijoukon sekavia ääniä, ja melusta päättäen saattoi arvata sen olevan suuren.
Geneviève nousi rattaille kyllin voimissaan; Maurice sitäpaitsi kannatti häntä kyynärpäästä ja hyppäsi kiireesti hänen jälkeensä.
Lorin ei hätäillyt. Hän valitsi istumapaikkansa ja asettui Mauricen vasemmalle puolelle.
Portit avautuivat; ensi riveissä seisoi Simon.
Molemmat ystävykset tunsivat hänet; hänkin näki heidät.
Hän nousi seisomaan rajakivelle, jonka ohi rattaiden täytyi ajaa.
Rattaita oli kolmet. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle, ne, joissa nuo kolme ystävystä istuivat.
"Kas, päivää, kaunis krenatööri!" sanoi Simon Lorinille, "saat luullakseni tuntea minun nahkavöistäni?"
"Niin", sanoi Lorin, "ja minä koetan olla liikaa kolhimatta sitä lovelle, jotta se pystyisi leikkaamaan sinunkin nahkasi, kun vuorosi tulee".
Molemmat toiset rattaat lähtivät liikkeelle seuraten ensimmäisiä.
Kirkunan, hyvähuutojen, voihkimisten, kirousten hirveä myrsky puhkesi kuolemaantuomittujen ympärillä.
"Rohkeutta, Geneviève, rohkeutta!" kuiskasi Maurice.
"Oi", vastasi nuori nainen, "minä en sure elämää kuollessani sinun kerallasi. Pahoittelen, etteivät käteni ole vapaat puristaakseni sinut vielä kerran syliini ennenkuin kuolen."
"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, pengopas liivintaskuni, löydät sieltä kynäveitsen".
"Ai, helkkarissa!" sanoi Lorin, "miten tervetullut onkaan kynäveitsi; minua nöyryytti mennä kuolemaan sidottuna kuten vasikka".
Maurice laski taskunsa alas ystävänsä käsien tasalle; Lorin otti sieltä kynäveitsen; sitten he yhdessä avasivat sen. Silloin Maurice otti sen hampaittensa väliin ja leikkasi Lorinin käsiä sitovat nuorat.
Vapautuneena köysistään teki Lorin saman palveluksen Mauricelle.
"Pidä kiirettä", sanoi nuori mies; "Geneviève pyörtyy".
Suorittaakseen tämän työn, oli Maurice hetkiseksi kääntynyt selin naisparkaan, ja kun tämän koko voima johtui hänestä, oli Geneviève tosiaankin sulkenut silmänsä ja hänen päänsä vaipunut rinnoille.
"Geneviève", sanoi Maurice, "Geneviève, avaa jälleen silmäsi, ystäväiseni; meillä ei enää ole muuta kuin muutama minuutti aikaa nähdä toisiamme tässä maailmassa".
"Nämä köydet runtelevat minua", kuiskasi nuori nainen.
Maurice päästi siteet.
Heti hän avasi silmänsä ja suoristautui, joutuen kiihtymyksen valtaan, joka teki hänen kauneutensa häikäiseväksi.
Hän kietoi toisen kätensä Mauricen kaulaan, tarttui toisella Lorinin käteen, ja seisoen pystyssä rattailla ja molempien toisten uhrien maatessa heidän jaloissaan jo ennakolta kärsityn kuoleman tylsyttäminä, he kaikki kolme kiittivät taivasta, joka salli heidän vapaasti nojautua toinen toiseensa.
Roskaväki, joka oli solvannut heitä heidän istuessaan, vaikeni nähdessään heidän seisovan.
Mestauslava tuli näkyviin.
Maurice ja Lorin näkivät sen, Geneviève ei sitä huomannut: hän katseli vain rakastajaansa.
Teloitusrattaat pysähtyivät.
"Minä rakastan sinua", sanoi Maurice Genevièvelle, "minä rakastan sinua".
"Nainen ensiksi, nainen ensiksi!" huusi tuhat ääntä.
"Kiitos, kansa", sanoi Maurice, "kuka sanoikaan sinua julmaksi?"
Hän otti Genevièven syliinsä ja painaen huulensa hänen huulilleen kantoi hänet Sansonin käsiin.
"Rohkeutta!" huudahti Lorin, "rohkeutta!"
"Sitä minulla on", vastasi Geneviève, "sitä minulla on!"
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Maurice; "minä rakastan sinua!"
Tässä ei enää teloitettu uhreja, vaan ystävykset tekivät kuolemasta juhlan.
"Hyvästi!" huusi Geneviève Lorinille.
"Näkemiin!" vastasi tämä.
Geneviève katosi onnettoman luukun alle.
"Sinun vuorosi!" sanoi Lorin.
"Sinun vuorosi!" virkkoi Maurice.
"Kuule! Hän kutsuu sinua!"
Geneviève päästi tosiaankin viimeisen huutonsa.
"Tule!" sanoi hän.
Väkijoukosta kuului suuri kohina. Kaunis ja sorea pää oli pudonnut.
Maurice syöksyi paikalle.
"Se on juuri oikein", sanoi Lorin, "seuratkaamme logiikkaa. Kuuletko,
Maurice?"
"Kuulen."
"Hän rakasti sinua, hänet tapetaan ensimmäisenä; sinua ei ole tuomittu kuolemaan, sinä kuolet toisena; minä taas en ole tehnyt mitään, ja koska olen rikollisin meistä kolmesta, minä kuolen viimeisenä.
"Näin selvitämme asian
avulla aina logiikan.
"Lupasin sinulle, kansalainen Sanson, totta totisesti nelisäkeisen runon, mutta sinä tyytynet kaksisäkeiseenkin."
"Rakastin sinua!" mutisi Maurice sidottuna tuohon turmiolliseen lautaan ja hymyillen ystävättärensä päälle; "minä rakas…"
Rauta leikkasi sanan kahtia.
"Minun vuoroni!" huudahti Lorin harpaten mestauslavalle, "ja sukkelaan! Sillä minä menetän tosiaankin nyt pääni… Kansalainen Sanson, olen jäänyt sinulle velkaa kaksi säettä, mutta tarjoankin sen sijaan sanaleikin."
Sanson sitoi hänetkin vuorostaan.
"Kas", sanoi Lorin, "tapana on huutaa eläköötä jollekin, silloin kun kuolee. Ennen vanhaan huudettiin: 'Eläköön kuningas!' mutta nyt ei enää ole kuningasta. Sitten huudettiin: 'Eläköön vapaus!' mutta nyt ei enää ole vapautta. Kautta kunniani, eläköön Simon, joka yhdisti meidät kaikki kolme!"
Ja jalon nuoren miehen pää putosi Mauricen ja Genevièven päiden viereen.