I
Vapaaehtoiset sotilaat
Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.
Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.
Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä, salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.
Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan, toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka, kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.
Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.
Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.
Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen, toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.
Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita, Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.
Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.
Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus, jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden sanomat.
Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen: »Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä, lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»
Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu, jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon katolle hädän merkiksi.
Ennen puoltayötä oli kolmekymmentäviisituhatta nimeä merkitty luetteloihin.
Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin: jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistava pettureita.
Pettureita olivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset, piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin, samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää, tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.
Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin tuomitsemaan pettureita.
Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa harhaan.
Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.
»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»
Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen äänestystä.
»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».
Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.
Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja. Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.
Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa pettureille.
»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät, kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»
Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät, ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.
Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän surmaamistaan vielä samana yönä.
Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta, joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini- ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan toimenpiteeseen.
Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen sisään vettä valuvana ja sanoo:
»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset sen lyötyä kymmenen.
Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.
Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja kauhea siellä kummitteli.
Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä. Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin, ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät toisen vielä yllättävän takaapäin.
Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan, vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva, mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.
Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi tyhjentämänsä maljat.
Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.
»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä siellä, minne menet?»
Pakeneva ei vastannut mitään, vaan jatkoi juoksemistaan.
»Tähdätkää», huusi päällikkö; »se on valepukuinen mies, ylimys, joka yrittää pelastua!»
Ja kahden tai kolmen kiväärin kolina, niiden viskautuessa ilman tahtia olkapäältä käteen, joka tärisi hiukan liikaa osuakseen, ilmoitti naiselle, että kohtalokas liike oli tekeillä.
»Ei, ei», huusi hän pysähtyen äkkiä ja tullen takaisin, »ei, sinä erehdyt, kansalainen, minä en ole mies».
»Pysy siis asiassa ja vastaa suoraan», sanoi päällikkö.
»Minne siis menet, suloinen yölintu?»
»En mene minnekään, kansalainen… Vain kotiin.»
»Vai niin, vai kotiin?»
»Juuri niin.»
»Tämä on hiukan myöhäinen aika kunniallisen naisen palata kotiin, hyvä kansatar.»
»Tulen erään naissukulaisen luota, joka on sairas.»
»Pikku yölintuparka», sanoi päällikkö tehden liikkeen, joka saattoi naisen kauhistuneena ponnahtamaan takaisin, »ja missä on korttinne?»
»Korttini? Kuinka niin, kansalainen? Mitä sillä tarkoitat ja mitä siis vaadit?»
»Etkö ole lukenut Kommuunin julistusta?»
»En.»
»Olet ainakin kuullut sitä julistettavan?»
»En ole. Mitä se julistus sitten sisältää, hyvä Jumala?»
»Ensinnäkään ei enää sanota Jumala, vaan Korkein olento.»
»Anteeksi, erehdyin. Se tuli vanhasta tottumuksesta.»
»Huono tottumus, ylimystön tottumus.»
»Koetan parantaa tapani, kansalainen. Mutta sanoit, että…»
»Sanoin, että Kommuunin julistus kieltää menemästä ulos kello kymmenen jälkeen illalla ilman kansalaiskorttia. Onko sinulla kansalaiskortti?»
»Voi, ei ole.»
»Olet unohtanut sen sukulaisesi luo?»
»En tiennyt, että tuli olla kortti ulos mennessä.»
»Siinä tapauksessa mennään lähimpään vartiotupaan. Siellä saat selittää kauniisti asiasi kapteenille, ja jos hän on tyytyväinen, lähettää hän kaksi miestä saattamaan sinut kotiin, muuten hän pidättää sinut siksi, kunnes saa tarkemman selvityksen. — Kaarto vasempaan, reippaasti, tahdissa mars!»
Siitä kauhistuksen huudosta, joka pääsi vangilta, ymmärsi vapaaehtoisten päällikkö, että tämä liike suuresti epäilytti naisparkaa.
»Kas, kas», sanoi hän, »olenpa varma, että meillä on arvokas saalis. Mennään, mennään; no lähdetään nyt, pikku entiseni.» [Kaikkia ennen hallituksen aikana vallassaolleita sanottiin »entisiksi». — Suom.]
Ja päällikkö tarttui pidätetyn käsivarteen, pisti sen kainaloonsa ja kirkunasta ja kyynelistä huolimatta kiskoi häntä mukanaan Egalité-palatsin vartiotupaa kohti.
Oltiin jo Sergentsin tulliportin kohdalla, kun Croix-des-Petits-Champs-kadun kulmasta kääntyi heitä vastaan nuori, roteva, vaippaan puettu mies juuri sillä hetkellä, jolloin nainen hartailla pyynnöillään koetti päästä vapaaksi. Mutta rukouksia kuulematta laahasi vapaaehtoisten päällikkö häntä raa'asti mukanaan. Nuori nainen parkaisi kauhusta ja tuskasta.
Nuori mies huomasi tämän ottelun, kuuli huudon ja hypähtäen kadun yli pysähtyi pienen joukon eteen.
»Mikäs täällä on ja mitä te teette tuolle naiselle?» kysyi hän siltä, joka näytti olevan päällikkö.
»Älä sinä rupea minua kuulustelemaan, vaan hoida omat asiasi!»
»Kuka tämä nainen on ja mitä hänestä tahdotte, kansalaiset?» toisti nuori mies vielä käskevämmällä äänellä kuin ennen.
»Mutta kuka sinä itse olet meitä kuulustellaksesi?»
Nuori mies avasi vaippansa, joten saattoi nähdä sotilaspuvun ja kimaltelevat olkaimet.
»Olen upseeri, kuten näette», sanoi hän.
»Upseeri… minkä joukko-osaston?»
»Kansalaiskaartin.»
»No niin, mitäpä se meitä liikuttaa», vastasi eräs joukon miehistä.
»Tunnemmeko me heitä, kansalaiskaartin upseereita!»
»Mitä hän sanoo?» kysyi toinen hitaasti ja pilkallisessa sävyssä, kuten rahvaan on tapana, etenkin Pariisin roskaväen, silloin kun se alkaa käydä kiukkuiseksi.
»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».
Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»
»Mutta, hyvä kansalainen…», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen irtautua.
»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»
Koko tämän ajan piteli kaksi miehistä yhä kiinni naista.
»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»
»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa. Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä…»
»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»
»Saatoimme häntä päävartioon.»
»Ja miksi saatoitte häntä päävartioon?»
»Koska hänellä ei ole kansalaiskorttia ja koska Kommuunin viime julistus käskee pidättämään jokaisen, joka ilman kansalaiskorttia lähtee Pariisin kaduille kello kymmenen jälkeen illalla. Unohdatko, että isänmaa on vaarassa ja että musta lippu liehuu kaupungintalon katolla?»
»Musta lippu liehuu kaupungintalon katolla ja isänmaa on vaarassa, koska kaksisataatuhatta orjaa marssii Ranskaa vastaan eikä sen vuoksi, että jokin nainen juoksentelee Pariisin katuja pitkin kello kymmenen jälkeen. Mutta yhtä kaikki, kansalaiset! Kommuuni on antanut julistuksen, ja te olette oikeassa. Jos heti olisitte vastannut minulle asiallisesti, olisi selvitys tapahtunut nopeammin ja rauhallisemmin. Onhan hyvä olla isänmaallinen, mutta samalla sopii olla kohtelias, ja minun mielestäni tulee kansalaisten kunnioittaa ennen kaikkea sitä upseeria, jonka itse ovat valinneet. Ja nyt voitte viedä mukananne tuon naisen, jos niin haluatte; teillä on vapaat kädet.»
»Voi, kansalainen», huudahti vuorostaan nainen, joka hyvin levottomana oli seurannut tämän väittelyn kulkua ja nyt tarttui Mauricen käsivarteen. »Voi, kansalainen, älkää jättäkö minua näiden raakojen ja puolijuopuneiden miesten armoille!»
»No niin», sanoi Maurice; »tarttukaa käsivarteeni, niin tulen heidän mukanaan saattamaan teidät vartiotupaan asti».
»Vartiotupaanko», toisti nainen kauhuissaan, »vartiotupaan! Ja miksi saatatte minut vartiotupaan, kun en ole tehnyt pahaa kenellekään?»
»Ei teitä saateta sinne senvuoksi, että olisitte tehnyt pahaa», sanoi Maurice, »eikä sen vuoksi, että pelätään teidän voivan sitä tehdä, vaan sen vuoksi, että Kommuunin julistus kieltää lähtemästä ulos ilman korttia eikä teillä sellaista ole».
»Mutta, hyvä herra, en tiennyt sitä.»
»Kansatar, saatte nähdä, että vartiotuvassa on kunnon väkeä, joka ymmärtää asianne ja jonka puolelta teillä ei ole mitään pelättävää.»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen puristaen upseerin käsivartta, »en niin paljon pelkää loukkausta kuin kuolemaa. Jos minut saatetaan päävartioon, olen hukassa.»