II
Tuntematon nainen
Tämä ääni ilmaisi niin paljon pelkoa ja ylhäisyyttä toisiinsa yhtyneinä, että Maurice vavahti. Sähköiskuna oli tämä väräjävä ääni tunkeutunut hänen sydämeensä saakka.
Hän kääntyi vapaaehtoisiin sotilaihin päin, jotka neuvottelivat keskenään. Heitä oli nöyryyttänyt se seikka, että yksi ainoa mies oli saattanut pitää heitä kurissa, ja nyt he silminnähtävästi suunnittelivat tappionsa korvaamista. Heitä oli kuusi yhtä vastaan, ja kolmella oli kiväärit, muilla pistoolit tai keihäät. Mauricella oli vain sapelinsa. Taistelusta ei saattanut tulla tasaväkinen.
Nainenkin ymmärsi tämän seikan, sillä hän painoi päänsä rintaansa vasten ja huokasi.
Maurice seisoi silmäkulmat rypyssä; huuli oli halveksivasti koholla ja sapeli ulkona tupesta. Hän oli kahden vaiheilla, tuliko hänen noudattaa miehistä mieltään ja puolustaa naista vai kansalaisvelvollisuuttaan, joka käski häntä jättämään naisen heidän haltuunsa.
Äkkiä näkyi Bons-Enfants-kadun kulmassa välähtelevän useita kiväärinpiippuja ja kuului kulkuvartion tahdikkaita: askelia. Huomattuaan väenkokouksen kulkuvartio pysähtyi noin kymmenen askeleen päähän siitä, ja korpraalin ääni huusi: »Ken siellä?»
»Ystävä», huusi Maurice, »ystävä! Tule tänne, Lorin!» Mies, jolle tämä määräys annettiin, lähti marssimaan kahdeksan miehen etunenässä.
»Vai niin, se oletkin sinä, Maurice», sanoi korpraali, »jaha, elostelija, mitä sinä toimitat kadulla tähän aikaan?»
»Itsepähän näet, tulen Veljien ja Ystävien piirin kokouksesta.»
»Niin juuri, mennäksesi Sisarien ja Ystävättärien piirin kokoukseen.
Kyllähän se tiedetään.
Armaani, sun lempijäsi uskollinen, hellä käsi, puoliyö kun lyönyt on, avaa salvat kammion, jotka sulkevat sun multa illan tullen, tyttökulta.
Mitä, eikö niin ole asian laita?»
»Erehdyt, hyvä ystävä. Olin menossa suoraa päätä kotiin, kun huomasin tämän naisen rimpuilevan vapaaehtoisten käsissä. Juoksin paikalle ja kysyin, miksi hänet oli pidätetty.»
»Sellainen sinä olet», sanoi Lorin.
»Luonto se on ranskalaisten herrojen.»
Sitten tämä runoilijakorpraali kääntyi vapaaehtoisten puoleen ja kysyi:
»Ja miksi vangitsitte tämän naisen?»
»Sanoimme sen jo luutnantille», vastasi pikku joukon päällikkö, »koska hänellä ei ollut lupatodistusta.»
»Pyh», sanoi Lorin, »oli sekin suuri rikos!»
»Et siis tunne Kommuunin käskyä?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Totta maar! Mutta on olemassa toinen käsky, joka tekee sen mitättömäksi.»
»Mikä se on?»
»Se on tämä:
Näin vuorilla Kreikan Parnasson julisti Amor kuolematon: Sulo, Nuoruus, Kauneus ainiaan saavat passitta käyskellä missä vaan.
Hei, mitä sanot tästä käskystä, kansalainen? Se on kohtelias, niin ainakin minusta tuntuu.»
»Niin on, mutta minusta se ei näytä kumoavan edellistä. Ensinnäkään ei sitä ole julaistu Moniteurissä, toiseksi emme ole Kreikassa yhtä vähän kuin Parnassollakaan. Viimeksi ei nainen ehkä olekaan nuori, yhtä vähän kuin kaunis tai suloinenkaan.»
»Väitän päinvastoin, että hän on», sanoi Lorin. »Katsokaamme siis! Näytäpäs, kansatar, minulle, että olen oikeassa! Ota myssy päästäsi, jotta koko maailma voisi arvostella, koskeeko julistus sinua.»
»Voi, herra», sanoi nuori nainen painautuen Mauricea vasten, »suojeltuanne minua vihollisiltanne, suojelkaa minua nyt vielä ystäviltänne, rukoilen sitä teillä!»
»Näettekö, näettekö, hän piiloutua», sanoi vapaaehtoisten päällikkö.
»Luulen, että hän on ylimystön vakoilija, ilotyttö, katunainen.»
»Oi, hyvä herra», sanoi nuori nainen pannen Mauricen astumaan askeleen eteenpäin ja paljastaen lyhdyn valossa hetkeksi kasvonsa, joista uhkui nuoruus, kauneus ja hienous. »Oi, katsokaa minua, olenko sen näköinen kuin he sanovat?»
Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt, sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti kuin oli paljastanut ne.
»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»
»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:
»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»
»Kuinka, teidänkö mukananne?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan, jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»
»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»
»Voi, kansalaiset, hyvät kansalaiset», sanoi Lorin, »me suutumme».
»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää. Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»
»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»
»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja», sutkauttivat vapaaehtoiset.
»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota sopivaksi puhua housuista naisten kuullen. Sans-culottes merkitsee »ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.
»Runoilija laulaa ja mä toistan sen
hänen perässänsä kuiskaamalla:
Englanti on pesä joutsenen
ison kalalammen ulapalla.»
»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö; »myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen…»
»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä. Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»
»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»
»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään ruumiini Seineen.»
»Hyvä on, madame», vastasi Maurice, »otan koko vastuun itselleni».
Hän päästi irti kauniin tuntemattoman kädet, joita oli pitänyt omissaan..
»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne, isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo sanankaan, niin käytä pistimiä!»
»Taisteluun… valmiit!» sanoi Lorin.
»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»
Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.
»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.
Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen rintaa vasten.
»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä vastuussa.»
»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»
»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan, »tunnussana?»… Asia on niin, että…»
»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»
»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma asiasi.»
»Sanot siis?» toisti Maurice.
»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti pari sanaa neuvoksi.»
»Hyvä, odotan.»
Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä pitivät vapaaehtoisia kurissa.
»No, oletteko nyt saaneet kylliksenne?»
»Olemme, girondistikoira», vastasi päällikkö.
»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi Lorin; »he eivät väitä vastaan».
»Siitä huolimatta on varmaa, että jos tuo nainen on epäilyttävä…»
»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»
»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä kansalainen Thermopyle sanoo».
»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan terveydeksi.»
»Menemmekö me juomaan?» kysyi päällikkö.
»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakan
Thomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»
»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se, että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»
»Syleilkäämme toisiamme!» sanoi Lorin.
Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista kuin kaulan katkaisemista.
»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»
»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus jättää meidät yksiksemme tänne?»
»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit. Laulakaa sillä aikaa marseljeesia, se lieventää suruanne.
Lapset synnyinmaan, marssikaatte, päivä koittanut on kunnian.»
Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo, joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.
»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan…»
»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen mukaan, millä teistä näytän!»
»Ensinnäkin te sanotte herra, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö, kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»
»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä loppuun asti!»
»Kuinka niin?»
»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»
»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi kauhean huonoon valoon».
»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet joka askelella.»
»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra… sinun seurassasi, kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»
»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»
»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen. Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme; jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»
»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli
Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:
Iris järkeni vei
ja ymmärrykseni vaatii.»
»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard [ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»
»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»
»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä, päätä heti!»
»Etkö väärinkäytä sitä?»
»En, lupaan sen.»
»Ei riitä, vanno!»
»Miten siis?»
»Vanno isänmaan alttarilla!»
Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla vaaditun valan yhtään nauramatta.
»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle 'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin roomalaista!»
»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne.
Kiitos, Lorin!»
»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.
Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:
»Eleonoora, viimeinkin suloiseen suostuit syntikin. Sä pelkäsit jo halutessas ja vielä sitä maistaessas. Mut kuinka pelkos poistaisin?»