IV
Ajan tapoja
Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.
Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.
»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.
»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri, että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen poikueensa.»
»Ja millä tavoin?»
»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä, joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»
»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»
»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»
»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»
»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän johtajansa, pitkä laiha mies… jonka oli luonut kaartin miesten pariin eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta Madelonnettes-kadun kautta.»
Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät, että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan levottomaksi.
Palattuaan kotiin Maurice tapasi kotiapulaisensa; tähän aikaan ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan levottoman odottamisensa vuoksi.
Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa, vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.
Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain englantilainen sana Nothing (ei mitään).
Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:
»Kiitosi
Ikuinen kiitollisuus ikuisen unohduksen vastineeksi!…»
Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen. Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.
Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja nimitti nyt itseään Scaevolaksi.
»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»
»En, kansalainen.»
»Kuka antoi sen sinulle?»
»Portinvartija.»
»Kuka toi sen hänelle?»
»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»
»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»
Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.
Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.
Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.
Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.
Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.
Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.
Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»
Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse Troijan Pariksenkin lakin häpeään.
Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.
»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on vaarassa. Hyi sentään!»
»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».
»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».
»Minäpä en ymmärrä.»
»Etköhän vain!»
»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»
»No niin, sitä naista…»
»Mitä naista?»
»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta, jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»
»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta naista».
»No niin, kuka hän oli?»
»En tiedä yhtään.»
»Oliko hän sievä?»
»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.
»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua lemmenkohtaukseen.
… Ja heikko kun on mies,
On lempi meille ies.»
»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.
»Ja missä hän asuu?»
»En ensinkään tiedä.»
»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»
»Miksi niin?»
»Saatoithan hänet kotiin.»
»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»
»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!
Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan, ilmojen ylvään yksinvaltiaan? Päästäiskö tiikeri gaselliraukan käpälän alta vielä karkaamaan?»
»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»
»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»
»Minunko runouteni?»
»Ei, vaan Emiliasi.»
»Onko minulla muka Emilia?»
»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä rakastunut.»
»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.
»Niin, sinä juuri.
Älä lempeäs turhaan salaa. Varmemminhan sydänalaan iskee nuoli Venuksen kuin Zeuksen ukkonen.»
»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».
»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten; tiedätkö uutisen?»
»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»
»Pyh, se on pieni asia.»
»Mitäs sinä sitten tiedät?»
»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»
»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.
»Henkilökohtaisesti.»
»Ja koska hän on saapunut?»
»Eilen illalla.»
»Millä tavoin?»
»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin; heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä, mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen.»
»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.
»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.
»Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe…»
»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.
»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»
»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»
»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»
»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta uskaliaisuutta.»
»Tai suurta rakkautta.»
»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»
»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»
»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse
Templessä.»
»Sehän on mahdollista:
Rakkaus ristikot murtaa ja salpoja ilkkuu vain…»
»Lorin!»
»Niin, se oli totta.»
»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»
»Miksikä en uskoisi?»
»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut kaksisataa rakastajaa.»
»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis. En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe kaikkia.»
»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari…?»
»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno kettu.»
»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»
»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»
»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.
Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
»Ikkunan laittaminen ihmisten sydämiin?»
»Ei, vaan luettelon naulaaminen talon ovelle.»
Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi päästä hänen jäljilleen.
»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen; tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin koristettuina ja eternellikruunut päässään.»
»Ihanko totta?» sanoi Maurice nauraen. »Ja montako heitä oli?»
»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme, toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys, ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»
»Ja sitten…?»
»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo. Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari, huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden juhlamenojen järjestys ja kulku.»
Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta, ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.
»Mitä se on?» kysyi Maurice.
»Siellä julistetaan Kommuunin määräystä», sanoi Lorin.
»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.
»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi. Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas ankarasti, tulet hakemaan minua.»
»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillen
Lorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.
»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni ohi.»
»Etkä pelkää, että sinua pidetään myskituoksuisena keikarina?»
»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa, päinvastoin toinen ohjaa toista:
Tasavalta käskee, että kansalaisten ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten; vapauden pyhää alttaria varten on malli muinais-Hellaan sulotarten.
Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa! Hyvästi, rakas ystävä.»
Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.