V
Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on, kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet, jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.
Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi. Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä 1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.
Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.
Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät, kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat valkeat kuin norsunluu.
Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen yhteiskunnallisesta asemastaan.
Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi, ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon. On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.
Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja, lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.
Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja Kreikan urhoilla oli.
Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa miestä.
Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti, vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa, toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana, kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa, joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!» huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut mukana kuten ennen.
Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä aikakautena vietettiin.
Noin kello kymmenen Maurice saapui siihen piiriin, jonka sihteeri hän oli.
Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet. Mauricea odotettiin kärsimättömästi.
Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli, kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita ja ylimysmielisiä kohtaan.
Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.
Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun. Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti, teki yön muistot selviksi joka askeleella.
Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin.
»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi, että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä jossakin ikkunassa?»
Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan. Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella polttikin vielä.
Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja, hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan, kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut, muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet näyttivät sumu ja sade hävittäneen.
»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen asuntona.»
Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään, sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui kotiin epätoivoissaan.
»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»