VI
Temple
Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13 päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.
Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.
Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.
Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.
Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli mahdotonta nukkua.
Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita; toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa, kolmas veljeensä.
Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain silmillään ja hänen mielensä oli muualla.
Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.
Vanki ojensi kätensä pöydälle, otti toisen kirjan ja jatkoi lukuaan.
Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen, joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.
Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:
»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»
»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet kylliksi?»
»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset saa enää suudella äitiään?»
»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»
Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille kasvoilleen.
»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»
Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.
»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen, joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa, tiesittekö vehkeilystä?»
Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi. Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.
»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.
Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.
Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan, mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.
»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»
»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata teille».
»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea rikolliset.»
»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä vastaankaan.»
»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä veljenpoikasi sanoo».
Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.
Tämän uhkauksen johdosta Marie-Antoinette nousi äkkiä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu… Älkää herättäkö häntä.»
»Vastaa siis!»
»En tiedä mitään.»
Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.
»Ylös, ylös, herääpäs, Capet», sanoi hän ravistaen poikaa raa'asti.
Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät nyt vuoteen.
Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä silmäyksellä.
»Mitä tahdotte minusta?» kysyi lapsi.
»Tietää, etkö ole kuullut mitään viime yönä?»
»En, olen nukkunut.»
»Näytät pitävän kovasti nukkumisesta.»
»Kyllä pidän, sillä nukkuessani näen unia.»
»Ja millaisia unia näet?»
»Uneksin, että saan jälleen nähdä isäni, jonka olette tappaneet.»
»Siis et ole kuullut mitään?» sanoi Santerre kiivaasti.
»En mitään.»
»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa», sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut olemassa».
Kuningatar hymyili.
»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»
»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe, että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa hänet?»
»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No niin, ryhdytään toimiin! — Tison! … Kutsukaa Tison!»
Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.
Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.
»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison mainitsi jonkin nimen.
»Ja kuka toi liinavaatteet?»
»Tyttäreni.»
»Tyttäresi on siis pesijä?»
»On kyllä.»
»Ja sinä olet antanut hänelle vankien vaatteitten pesun?»
»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän puolestaan.»
»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»
»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon, joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva Capetille sanomatta mitään.»
Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua, kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi silmäyksen madame Elisabethin kanssa.
»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile; mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos mennessäni?»
»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.
Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:
»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan, minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»
»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti, tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä, mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle etukäteen.»
Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu, vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.
»Käske vaimosi tänne», sanoi virkamies Tisonille.
Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet hänestä lauhkean kuin lampaan.
Tisonin vaimo saapui.
»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».
»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää meidän tyttöämme Templeen?»
»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»
Tison pudisti päätänsä.
»Mitä se merkitsee?»
»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä välin…»
»Sillä välin», sanoi vaimo, »minä tahdon tavata tytärtäni».
»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä…»
»Mutta… kuitenkin!…»
»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni huonon käänteen».
»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen sanovan, että saamme nähdä.»
Ja Tison katseli Santerrea nöyrästi hymyillen.
»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan heidät».
Miehet lähtivät ulos huoneesta.
»Rakas rouva Tison», sanoi kuningatar, »uskokaa varmasti…»
»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun yltäsi, niin saatpa nähdä.»
Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos kuningatar tekisi vastarintaa.
Aloitettiin kuningattaresta.
Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.
»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»
»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»
»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!…
Säälitäänkö minua?… Minulta viedään tyttäreni.»
Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää yllään.
Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin, Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien mielikuvitusta.
»Nyt luemme sinulle Konventin määräyksen», sanoi Santerre.
»Minkä määräyksen?» kysyi kuningatar.
»Määräyksen, joka käskee erottamaan sinut ja poikasi toisistaan.»
»Mutta onko siis totta, että tuollainen määräys on olemassa?»
»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan, kuin sinä olet…»
Salama välähti kuningattaren silmistä.
»Mutta lausukaa ainakin syyte, te tiikerit!»
»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies, »kuulehan…»
Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on esittänyt Agrippinaa vastaan.
»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan, »minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».
»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».
»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän minulta!»
»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa kahta äitiä!»
»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne teidän haltuunne».
Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän kauhean uhrauksen.
Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:
»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi, poikani.»
Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan kylmänä ja taipumattomana:
»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»
Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen, etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.
Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.
Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat nyyhkytykset.
Kuningatar ryhtyi ensinnä puhumaan.
»Tyttäreni», sanoi hän, »entä se kirjelippu?»
»Olen polttanut sen, kuten käskitte minun tehdä, äiti.»
»Lukematta sitä?»
»Lukematta sitä.»
»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madame
Elisabeth.
»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on jo liikaa!»
Sitten hän sanoi kääntyen tyttärensä puoleen:
»Mutta olette kai ainakin nähnyt käsialan, Marie?»
»Kyllä, äiti, tuokion.»
Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:
»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni; oliko käsiala sama kuin tässä?»
»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».
»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana. »Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä sinun ihmetyösi.»
»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen puolestaan.»
»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen. Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän kuoleman… Mutta… jos hän kuolee… Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla ylhäällä minä kiitän häntä… Hänen nimensä on…»
Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:
»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari… Rukoilkaa hänen puolestaan!»