VII
Pelurin vala
Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin, koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa kuninkaallinen perhe.
Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.
Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.
Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen, jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni, ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.
Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä, ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa ajatella tuntematonta naistaan.
Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin oli sanonut:
Ken unohdusta miettii, muistelee.
Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.
On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.
Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.
Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.
Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.
Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.
Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä, virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.
Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen. Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.
Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai yliluonnollista olentoa.
Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.
Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen ilmoittamatta asiasta kenellekään.
Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin perustuslaiksi, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.
Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä kirjoitetut nimet.
Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea silmälasiansa ylitse:
»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»
»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään ystäväni nimeä».
»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko maailman. Missä tuo ystävä asui?»
»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen muuttaneen.»
»Mutta mikä hänen nimensä oli? Minun täytyy tietää hänen nimensä.»
Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.
»René», sanoi hän.
»Ja hänen toimensa?»
Mauricen ympärillä oli pelkkiä nahkatehtaita.
»Nahkurin sälli.»
»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.
»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»
Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin, jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.
»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari, »olisi tarvis tietää sukunimi».
»Sanoinhan: René.»
»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä ristimänimiä».
»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».
»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka, kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»
»En.»
»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»
Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.
»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään…» sanoi ovenvartija.
»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on siihen sanomista?»
»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on luultavaa, ettet löydä häntä.»
Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.
Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.
Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta eivät voiman edessä».
Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.
Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen, katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle, heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä, kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.
Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa, jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.
Epätoivoisena Maurice juuri aikoi kääntyä takaisin päin, kun hän äkkiä huomasi valoa erään ahtaan käytävän mutkasta. Hän uskaltautui tuohon synkkään käytävään huomaamatta, että samalla hetkellä hävisi kiireesti puutarhamuurin taakse eräs utelias pää, joka jo neljännestunnin ajan oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään eräästä muurin yli ulottuvasta puusta.
Muutama sekunti tuon pään häviämisen jälkeen ryntäsi kolme miestä tuohon samaan muuriin puhkaistusta ovesta siihen käytävään, johon Maurice oli erehtynyt menemään, ja neljäs mies sulki käytävän oven suuremmaksi varmuudeksi.
Maurice oli löytänyt käytävän pihan perältä, ja tämän toiselta puolen tuo valo lähti. Hän kolkutti erään yksinäisen ja kurjan talon ovelle, mutta heti ensimmäisen koputuksen jälkeen sammui valo.
Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni takaisin käytävään.
Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui siitä ulos ja kuului vihellys.
Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä itsestään.
Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.
Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä, jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja sitoi hänen silmänsä.
Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa ilman että ketään olisi saapunut.
Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.
Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi, koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.
»Kuka sinä olet?» kysyi tappelusta vielä hengästynyt ääni.
»Olen mies, joka murhataan», vastasi Maurice.
»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua taikka huudat.»
»Jos olisin tahtonut huutaa, en olisi odottanut tähän saakka.»
»Oletko valmis vastaamaan kysymyksiini?»
»Kysykää ensin, sitten näen, onko minun vastattava.»
»Kuka sinut lähetti tänne?»
»Ei kukaan.»
»Tulet siis omasta aloitteestasi?»
»Tulen.»
»Valehtelet.»
Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli mahdotonta.
»En valehtele koskaan!» sanoi hän.
»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä, olet vakoilija.»
»Ja te pelkureita.»
»Mekö pelkureita?»
»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan, jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita, pelkureita, pelkureita!»
Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt armoa.
»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä alttiiksi.»
»Terve teille, joka sanoitte tuon sanan; vastaan teille vilpittömästi.»
»Mitä aioitte tehdä tässä korttelissa?»
»Hakea erästä naista.»
Epäilyn mumina seurasi tätä selitystä. Tämä mumina kasvoi myrskyksi.
»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»
»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»
Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan rintaansa.
Maurice ponnahti tahtomattaankin taaksepäin.
»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa jäljellä.»
»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»
»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä ääni.
»Nimenikö te tahdotte tietää?»
»Niin juuri, niinesi.»
»Olen Maurice Lindey.»
»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum… isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»
Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.
Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:
»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies, Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin, kun hän kuolee vapauden puolesta.»
Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.
Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.
»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori mies!»
»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani. Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»
Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.
Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan, sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.
Muminaa ja kuiskailemista jatkui.
»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».
Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita. Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi toisille:
»Neuvotelkaamme.»