IX
Illallinen
Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin, joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.
Kaikki kuusi pöytäkumppania saapuivat loinen toisensa perästä,
Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria, päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt jakobiinitakki ja punainen lakki.
Dixmer esitti heille Mauricen mainiten hänen arvonimensä ja säätynsä.
Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:
»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet, jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme. Käykäämme pöytään, kansalaiset!»
»Entä… herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»
»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini. Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»
Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.
Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat; vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet, salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno, ollakseen nahkakauppiaan käsi.
Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän ympärille.
Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä. Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.
Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän pieneen piiriinsä.
Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni esittelypuheensa kaikkia.
Maurice katseli häntä hämmästyneenä.
»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin. Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin ammatti muuttaa miehen!»
Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän sai nähdä, mursi hänen sydämensä.
Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa. Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta 1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin, kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas; hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève tuon kuilun?… Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi: rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.
Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.
Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.
Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen, joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia laskettelevalle kelpo porvarille.
Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan. Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?
Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi uutisia Templen tornissa olevista vangeista.
Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.
Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.
Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille, joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.
»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan, ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».
»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden», jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti. No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»
»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino, sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä eikä onnistuttu».
»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».
»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen Pariisiin».
»Vähäpä tuosta!» huudahti Dixmer.
»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyi
Morand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»
»Täydelleen.»
»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea, »olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat tiedot?»
»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on silkkaa totuutta».
Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan
Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.
»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies, joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa. Loput tiedätte itse.»
»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin ihmeellinen…»
»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.
»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»
»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja mikä hän oli.»
Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän vapaammin.
Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.
»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa, että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan hälytyksen Templessä?»
»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä päivystäjänä, tunsi hänet.»
»Hänelle oli siis kuvattu hänen ulkonäkönsä?»
»Hän oli nähnyt hänet aikaisemmin.»
»Ja minkälainen on tuo Maison-Rougen ritari ulkomuodoltaan?» kysyi
Morand.
»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»
Tuli syvä hiljaisuus.
»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt häntä?»
»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei tehnyt mitään.»
»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi Dixmer
Mauricelle nauraa hohottaen.
»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin Maison-Rougen ritarin».
»Ja mitä te siis olisitte tehnyt, hyvä herra?» kysyi Geneviève.
»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala, se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet, mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni, en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»
»Ja mitä olisi tapahtunut?» kysyi Geneviève.
»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»
Geneviève värähti ja loi naapuriinsa kauhistuneen silmäyksen.
Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:
»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko, ettei niin tehty.»
»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari joutui?».
»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».
»Vieläpä luultavasti lähtenyt maastakin», lisäsi Morand.
»Eipä ensinkään, eipä ensinkään», sanoi Maurice.
»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?» huudahti Geneviève.
»Hän ei ole hievahtanutkaan.»
Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.
»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä olettamus».
»Eipä suinkaan, väitän, että se on tosiasia.»
»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton varomattomuus».
»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»
»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää henkensä niin hirveällä tavalla?»
»Voi, hyvä Jumala, kansatar», sanoi Maurice, »rakkaus».
»Rakkaus?» toisti Geneviève.
»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on rakastunut Antoinetteen?»
Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti. Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta. Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä ollut kiintyneenä Genevièveen.
»Se liikuttaa teitä, kansatar», kuiskasi Maurice.
»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme vastaan.»
»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut kuningatarta».
»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla ritaria kohtaan…»
»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua, joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan, silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»
»Ja…?» kysyi Geneviève.
»Ja jos tapaan hänet, taistelen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta.»
Illallinen oli lopussa. Geneviève antoi poistumismerkin nousemalla itse.
Samassa löi pöytäkello.
»Keskiyö», sanoi Morand kylmästi.
»Keskiyö!» huudahti Maurice, »jo keskiyö!»
»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa, ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»
Maurice kumarsi ja kysyi kääntyen Genevièveen päin:
»Salliiko myöskin kansatar, että tulen uudestaan?»
»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti.
»Hyvästi, kansalainen.»
Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta, jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään illan kuluessa.
»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen luokseen.
»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.
»Niinkö, uskotteko niin, hyvä ystävä?» kysyi Geneviève arasti.
»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»
Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän ympärillä.