X
Paikkasuutari Simon
Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat Templen mustille muureille.
Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja poltteli vartiosotilaita.
Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.
Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli peitelty kaihtimilla.
Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko päivän heidän tuloaan.
Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi vartiota johtavaa kersanttia.
»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.
»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi, kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»
»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton isä?» sanoi kersantti.
»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen kuukauteen, ja syleillä häntä… noin, noin, oikein perusteellisesti, kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»
»Onneton isä», sanoi kersantti.
»Näin velvollisuus, isänmaa veresi äänen vaimentaa. Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi, niin uhraa kaikkes velvoll…»
Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat sointumaan eepi, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä hetkellä.»
»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»
»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista: kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».
»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.
Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten itsekseen:
»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»
»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään, »tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»
»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.
»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta, kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti, sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi…»
»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies, joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»
»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»
»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».
»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.
»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten sanoit, olla tuumiskelematta…»
Ja hän rupesi rallattamaan:
»Nicetten näin yksinään lehtohon päin viileään eilen lähtevän käyskelemään…»
Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.
»Mitä se on?» kysyi Devaux.
»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.
»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on lapsia».
»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.
Ja ääni lauloi kuin näyttääkseen, miten piti tehdä:
»Rouva Véto tais luvata koko Pariisin kaulan katkaista…»
»Ei, minä en laula», sanoi lapsi.
»Lautatko sinä?»
Ja ääni aloitti uudestaan:
»Rouva Véto tais luvata…»
»Ei», sanoi lapsi, »en laula, en, en».
»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.
»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientä
Capetia».
Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.
»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».
Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.
»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.
»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä…»
Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.
»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan, saatpa nähdä.»
Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.
»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin menemme, mestari Simon?»
»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.
»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.
»Miksikö?»
»Niin miksi?»
»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»
»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»
»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut, kansalainen kersantti? Vastaapas.»
»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä, joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»
»Pyh, tyrannin lapsi.»
»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi, joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule rangaista.»
»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa Rouva Véto-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»
»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet heittiö?»
»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»
»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään
Capet… eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».
»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»
»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»
»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista…»
»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»
»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.
Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.
»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».
»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.
Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.
Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut erottaa.
Maurice pysäytti heidät.
»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»
»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»
»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».
»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista täällä sotilaitten keskellä.»
»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»
»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja kauhuissaan.
»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille, joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään, mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»
»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.
»Menkää siis», sanoi Maurice.
Molemmat naiset lähtivät.
Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.
»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»
»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».
Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.
»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».
»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»
»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».
»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä kertaa uhkasi oikein todella.
»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt lasta».
»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa Madame Vétoa, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»
»Kurja mies!» sanoi Maurice.
»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä pettureita!»
»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice Lindey on petturi».
Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.
»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».
»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä. Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»
»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»
»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»
»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen
Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»
»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä lailla!»
Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin asiasta».
»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»
Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti heidän luoksensa.
»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko nähnyt äitisi?»
Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.
»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.
Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.
Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.
Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka näytti kirjelipulta.
»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»
Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:
»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä häntä silmistäsi.»
»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko…?»
»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»
Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.
»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle kansalliskaartilaiselle.
Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.
»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.
»Missä niin?» kysyi Maurice.
»Juuri täällä, tässä eteisessä.»
»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»
»Ei.»
»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»
»Ei mennyt.»
»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi kanssa?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut nähnyt kolmeen kuukauteen.»
»Muistelopa tarkasti.»
»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»
»Mitä niin?»
»Tulihan sieltä tyttö.»
»Marie-Theresekö?»
»Niin.»
»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»
»Ei.»
»Eikä nostanut mitään lattialta?»
»Minunko tyttöni?»
»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»
»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»
»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.
Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello oli hälytyskello.