XI
Kirjelippu
Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään.
Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.
Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle sulkemaan pääsyn.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän tahtoo.»
»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä mitään, minä vain haluan».
»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»
»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»
Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin kalpeaksi.
»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».
»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.
Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.
»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»
»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»
»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje on annettava meille».
»Mutta mikä kirjelippu?»
»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne»
(Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».
Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.
»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»
»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».
»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä… Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»
»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.
»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»
»Nähdä tytärtäni!… Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.
»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»
»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos…»
»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi
Maurice.
»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»
Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.
»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan… jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»
Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.
»Kuuletko, Antoinette?… Minun tyttöni!… Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»
Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.
»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».
»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»
»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».
»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta…»
»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»
Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.
»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»
»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»
Maurice hymyili.
Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.
Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».
»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»
»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»
»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.
»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»
»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut tulla tänne yksinään.»
»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen. Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»
»Entä sitten, entä sitten?»
»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin; haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan tytärtänne takaisin?»
»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he sanovat!»
»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar; »ymmärtäkäähän toki!»
»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar.
»Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»
»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät uskomaan!»
»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»
»Tässä on, hyvä rouva.»
Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti riemuissaan ylös korkealle huutaen:
»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»
»Uhraatte ystävämme, siskoni», sanoi madame Elisabeth.
»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»
Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He avasivat sen ja lukivat:
»Idässä valvoo vielä ystävä.»
Maurice oli tuskin luonut silmäyksen paperiin, kun hän vavahti.
Käsiala tuntui hänestä tutulta.
»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama? Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja kuningattarella?»
Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.
»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar, kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.
»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette, »vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon paperin, teette laupeuden työn».
»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian typerää.»
»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa tyttöni epäluulonalaiseksi».
»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos olisi ollut ihan yksin.
Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla tavoilla.
»Idässä valvoo ystävä [alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»
»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren etuja.»
»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita englantilaisiin».
Maurice sai kuulla neuvottelusta.
»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa se varmasti ei ole».
Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan, jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja madame Elisabethin kanssa.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun seurauksia.
Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä; eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.
Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli ollut nöyrän kunnioittava.
Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen, jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève? Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?
Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan, hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta. Turhaan, ketään ei ilmestynyt.
Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen epäluulojen kuohuttamana.
Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia. Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä juomaan seurassaan kupin suklaata.
Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä; mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä, Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa. Maurice suostui siihen.
»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».
»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko ajan askarrutti.
»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos. Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä, on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin työssään; hän on tositaiteilija.»
Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.
Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun oli työhönsä.
»No niin, kansalainen Morand», kysyi Dixmer, »mitä nyt sanomme?»
»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä», sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot ovat polttaneet silmäni.»
Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten hiljaa:
»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä heitä!»
Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden 1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän yhtämittaiseksi taisteluksi.
Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja palata Templeen.
Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta; tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen aina valoi hänen sydämeensä.
»Kas», sanoi Lorin pudistaen sydämellisesti ystävänsä kättä:
»Kaipuutas yhäti peittelet suotta.
Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.
Rinnastas huokaus hiipii salaa,
rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»
Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni nauraen.
»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta pikku Capetista».