XII
Rakkaus
Maurice oli tosiaankin elänyt jo jonkin aikaa sekä varsin onnellisena että varsin onnettomana yhtaikaa. Täten käy aina suurten intohimojen syttyessä.
Päivätyö Lepelletierin piirissä, iltakäynnit vanhalla
Saint-Jacqucs-kadulla, muutamat pistäytymiset tuolloin tällöin
Thermopylen kerhossa veivät koko hänen aikansa.
Hän tiesi varsin hyvin, että nähdessään Genevièven joka ilta hän siten joi suurin kulauksin toivottoman rakkauden maljasta.
Geneviève oli noita ujoja, mutta nähtävästi herkkämielisiä naisia, jotka vapaasti ojentavat kätensä ystävälle, jotka sisarellisen luottavasti tai neitseellisen tietämättöminä koskettavat huulillaan hänen otsaansa; joille lausutut rakkauden sanat tuntuvat rienaukselta ja lihalliset himot pyhyyden häväistykseltä.
Jos Rafaelin ensimmäisen tekotavan kankaalle kiinnittämissä kaikkein puhtaimmissa unelmissa esiintyy hymyhuulinen, siveäkatseinen, taivaallisilmeinen Madonna, on tämä lainattava Peruginon jumalaiselta oppilaalta Genevièven muotokuvaksi.
Kukkien keskellä, joitten tuoreus ja tuoksu hänessä oli, erossa miehensä työstä ja miehestä itsestään, Geneviève näytti Mauricesta joka kerta, kun hän hänet näki, elävällä arvoitukselta, jonka tarkoitusta hän ei osannut arvata ja jonka ratkaisua hän ei uskaltanut pyytää.
Eräänä iltana jäätyään talon tapojen mukaisesti Genevièven kanssa kahden, molempien istuessa sen ikkunan ääressä, jonka läpi hän eräänä yönä oli tullut niin äkkiä ja sellaisella hälinällä, kukkivien syreenien tuoksun leijaillessa sen tuulenhenkäyksen mukana, joka saapuu kirkkaan auringonlaskun jälkeen, Maurice pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli seurannut Genevièven älykästä ja uskonnollista katsetta, joka näytti tarkastavan hopeisen tähden syttymistä sinitaivaalla, vihdoin rohkeni kysyä, miten oli mahdollista, että hän oli niin nuori, miehensä ollessa jo yli keski-iän, niin hienosti sivistynyt, kun kaikki todisti hänen miehensä saaneen niukan kasvatuksen ja olevan alhaista sukuperää, vieläpä niin runollinen, hänen miehensä huomion kohdistuessa tehtaansa nahkojen punnitsemiseen, levittelemiseen ja värjäykseen.
»Ja sitten, mitä tekemistä on nahkurimestarin kodissa tällä harpulla, tällä pianolla, näillä pastelleilla, joitten olette myöntänyt olevan teidän tekemiänne? Mistä johtuu viimein tämä aristokratia, jota kammoan toisissa, mutta ihailen teissä?»
Geneviève kiinnitti Mauriceen katseensa, josta loisti viattomuus.
»Kiitän teitä kysymästä: se todistaa, että olette hienotunteinen mies ja että ette ole milloinkaan hankkinut minusta tietoja muilta henkilöiltä.»
»En milloinkaan, madame», sanoi Maurice; »minulla on uskollinen ystävä, joka kuolisi puolestani, minulla on sata toveria, jotka ovat valmiit marssimaan minne ikinä heidät johtaisin; mutta koska on kysymyksessä nainen ja etenkin sellainen nainen kuin Geneviève, tunnen kaikista näistä henkilöistä vain yhden, johon luotan, itseni».
»Kiitos, Maurice», sanoi nuori nainen. »Siinä tapauksessa kerron teille itse kaiken sen, mitä haluatte tietää.»
»Tyttönimenne ensinnäkin?» kysyi Maurice. »En tunne teitä muuten kuin miehenne nimeltä.»
Geneviève ymmärsi tässä kysymyksessä piilevän rakkauden itsekkyyden ja hymyili.
»Geneviève du Treilly», sanoi hän.
Maurice toisti: »Geneviève du Treilly!»
»Isäni», jatkoi Geneviève, »joutui puille paljaille Amerikan sodan jälkeen, johon ottivat osaa isäni ja vanhempi veljeni».
»Molemmat aatelismiehiä?» sanoi Maurice.
»Ei, ei», sanoi Geneviève punehtuen.
»Kuitenkin olette sanonut minulle, että tyttönimenne oli Geneviève du
Treilly.»
»Niin sanoin, herra Maurice; sukuni oli rikas, mutta ei millään tavoin aatelia.»
»Ette luota minuun», sanoi nuori mies hymyillen.
»Oi, ei», sanoi Geneviève. »Amerikassa oli isäni joutunut ystävyyssuhteisiin hra Morandin isän kanssa. Hra Dixmer oli hra Morandin liikeasiain hoitaja. Kun hra Morand huomasi taloudellisen häviömme ja tiesi hra Dixmerin varakkaaksi, esitti hän tämän isälleni, joka vuorostaan esitteli hänet minulle. Näin, että naimiskauppa oli etukäteen päätetty, ja ymmärsin, että se oli perheen toivomus; en rakastanut enkä ollut milloinkaan rakastanut ketään; suostuin. Olen kolme vuotta ollut Dixmerin vaimo, ja minun täytyy sanoa, että näinä kolmena vuonna on mieheni ollut minua kohtaan niin hyvä, niin erinomainen, etten, tästä maun erilaisuudesta ja ikäerosta huolimatta, hetkeäkään ole katunut avioliittoani.»
»Mutta», sanoi Maurice, »silloin kun menitte naimisiin hra Dixmerin kanssa, hän kai ei vielä ollut tämän tehtaan johdossa?»
»Ei; asuimme Bloisissa. Elokuun 10 päivänä hra Dixmer osti tämän talon ja tehtaat, jotka kuuluvat siihen; jottei joutuisi tekemisiin työläisten kanssa, säästääkseen minua edes näkemästä sellaista, joka saattaisi loukata, kuten te Maurice, sanoitte, hiukan aristokraattisia tapojani, hän antoi minulle tämän paviljongin, jossa elän yksinäni, hiljaisesti, tapojeni ja toivomusteni mukaan ja onnellisena silloin, kun ystävä sellainen kuin te, Maurice, saapuu virkistämään minua tai ottamaan osaa haaveiluihini.»
Ja Geneviève ojensi Mauricelle kätensä, jota tämä suuteli kiihkeästi.
Geneviève punastui hiukan.
»Nyt, hyvä ystävä», sanoi hän vetäen kätensä pois, »nyt tiedätte, miten olen hra Dixmerin vaimo».
»Niin kyllä», vastasi Maurice katsellen Genevièveä kiinteästi silmiin; »mutta ette ole kertonut, kuinka hra Morand on tullut hra Dixmerin liikekumppaniksi».
»Oi, se on varsin yksinkertaista», sanoi Geneviève. »Hra Dixmerillä oli, kuten sanoin, jonkin verran varoja, mutta ei kuitenkaan riittävästi ostaakseen yksinään niin suurta tehdasta kuin tämä on. Kuten muistatte minun kertoneen, oli hänen suosijansa hra Morand isäni ystävä; tämän poika on antanut puolet pääomasta; ja hän, kun tunsi kemiaa, antautui liikkeenharjoitukseen niin toimekkaasti, kuin olette huomannut, ja siitä johtuu, että hra Dixmerin liike, jonka koko teknillinen puoli on uskottu Morandille, on kasvanut tavattoman suureksi.»
»Ja hra Morand on myöskin hyviä ystäviänne, eikö niin, madame?» sanoi
Maurice.
»Hra Morandilla on jalo luonne, ylevimpiä sydämiä taivaan alla», vastasi Geneviève vakavana.
»Ellei hän ole antanut siitä teille muita todisteita», sanoi Maurice, jota hiukan kirveli nuoren naisen miehensä liikekumppanille suoma ylistys, »kuin että on ottanut perustamiskustannuksiin osaa puolella ja keksinyt uuden marokinivärin, sallikaa minun huomauttaa, että kiitosvirtenne hänestä on varsin mahtipontinen».
»Hän on antanut minulle toisia todisteita, hyvä herra», sanoi Geneviève,
»Mutta hänhän on vielä nuori, eikö olekin?» kysyi Maurice, »vaikka onkin vaikeata määritellä hänen ikäänsä, kun hänellä on vihreät silmälasit».
»Hän on täyttänyt kolmekymmentäviisi vuolta.»
»Olette tuntenut hänet kauan?»
»Lapsesta saakka.»
Maurice puri huuliaan. Hän oli aina epäillyt Morandin rakastavan
Genevièveâ.
»Vai niin», sanoi Maurice, »tuohan selittää hänen tuttavallisuutensa teidän seurassanne».
»Sen hän pysyttää niissä rajoissa, joissa olette nähnyt, hyvä herra», vastasi Geneviève hymyillen, »eikä tämä tuttavallisuus, joka tuskin on niinkään suuri kuin ystävän, nähdäkseni kaivannut selitystä».
»Oi, anteeksi, madame», sanoi Maurice, »tiedättehän, että voimakkaasti kiintyessä johonkin ihmiseen aina tuntee mustasukkaisuutta, ja minun ystävyyteni oli mustasukkainen sille ystävyydelle, jota näytte tuntevan hra Morandia kohtaan».
Maurice vaikeni. Geneviève puolestaan oli myös vaiti. Tuona päivänä ei enää ollut puhetta Morandista, ja Maurice erosi Genevièvestä tällä kertaa rakastuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli mustasukkainen.
Sitäpaitsi, niin sokea kuin tuo nuori mies olikin intohimonsa sitomat siteet silmillään ja sydän kiihdyksissä, oli Genevièven kertomukseen jäänyt paljon aukkoja, paljon epäröintiä, monta salattua kohtaa, joita hän ei sillä hetkellä ollut huomannut, mutta jotka hän sittemmin muisti, jotka kiusasivat häntä äärettömästi ja joita ei mielestä saanut häipymään edes Dixmerin hänelle suoma suuri vapaus jutella Genevièven kanssa niin monta kertaa ja niin kauan, kuin häntä vain halutti, eikä myöskään se seikka, että heidät jätettiin kahden joka ilta. Päälle päätteeksi Maurice, josta oli tullut talon jokapäiväinen vieras, ei ainoastaan saanut olla ihan vapaasti Genevièven seurassa, jota hänen enkelimäinen puhtautensa tosin muutenkin näytti suojelevan nuoren miehen intohimolta, vaan nyt hän seurasi häntä myöskin niillä pienillä kävelyretkillä, joita Genevièven aina silloin tällöin täytyi tehdä tässä kaupunginosassa.
Tultuaan täten perheenjäsenen asemaan hän ihmetteli erästä seikkaa, nimittäin että mitä enemmän hän haki — kai voidakseen paremmin valvoa Morandin tunteita, kuten luuli, Genevièveä kohtaan, — Morandin tuttavuutta, jonka luonne, Mauricen ennakkoluulosta huolimatta, häntä miellytti ja jonka sivistyneet tavat joka päivä yhä enemmän voittivat hänen suosiotaan, sitä enemmän tämä omituinen mies näytti koettavan välttää häntä. Maurice valitti katkerasti tätä seikkaa Genevièvelle, sillä hän piti varmana, että Morand aavisti hänen olevan kilpailijan ja että tämä mustasukkaisuus loitonsi häntä.
»Kansalainen Morand vihaa minua», sanoi hän eräänä päivänä Genevièvelle.
»Teitäkö?» sanoi Geneviève katsoen häntä kummastuneena, »vihaako teitä
Morand?»
»Vihaa, olen siitä varma.»
»Ja miksi hän vihaisi teitä?»
»Tahdotteko, että sanon sen teille?» huudahti Maurice. »Totta kai tahdon», vastasi Geneviève.
»No niin, koska minä…»
Maurice vaikeni äkkiä. Hän oli sanomaisillaan: »Koska minä rakastan teitä.»
»En voikaan sanoa teille, miksi», vastasi Maurice punastuen. Tuo huimapäinen tasavaltalainen oli Genevièven läheisyydessä ujo ja epäröivä kuin nuori tyttö.
Geneviève hymyili.
»Sanokaa», vastasi hän, »ettette pidä toisistanne, niin voisin ehkä uskoa teitä. Teillä on tulinen luonne, loistava äly, olette hienosti sivistynyt; Morand on kemiaa harjoittava kauppias. Hän on ujo, hän on vaatimaton… ja juuri tämä ujous ja vaatimattomuus estävät häntä astumasta ensimmäistä askella lähentyäkseen teitä.»
»Voi, kuka on pyytänyt häntä astumaan ensimmäistä askelta minua kohden? Minä olen tehnyt ainakin viisikymmentä lähentymisyritystä, mutta hän ei ole vastannut, Ei», jatkoi Maurice pudistaen päätään, »varmasti siinä on toinen syy».
»No, mikä se siis on?»
Maurice piti parempana olla vastaamatta.
Seuraavana päivänä tämän keskustelun jälkeen hän saapui Genevièven luo kello kaksi iltapäivällä; tämä oli kävelypuvussa.
»Kas, tervetuloa», sanoi Geneviève, »tulette kavaljeerikseni».
»Minne siis menette?» kysyi Maurice.
»Lähden Auteuiliin. On ihana ilma. Haluaisin kävellä osan matkasta. Ajamme vaunuissamme tullille saakka, jonne jätämme ne odottamaan, sitten kävelemme Auteuiliin, ja kun olen suorittanut asiani siellä, palaamme taas vaunuillemme.»
»Oi», sanoi Maurice mielissään, »miten ihanan päivän te järjestättekään minulle».
Molemmat nuoret lähtivät. Passyn toisella puolen he nousivat vaunuista, hyppäsivät keveästi tienlaitaan ja jatkoivat matkaansa jalan.
Saavuttuaan Auteuiliin pysähtyi Geneviève.
»Odottakaa minua puiston laidassa», sanoi hän; »kun olen valmis, tulen teidän luoksenne».
»Kenen luo te menette?» kysyi Maurice.
»Erään ystävättären luo.»
»Jonne en voi teitä saattaa?»
Geneviève pudisti päätään hymyillen.
»Mahdotonta», sanoi hän.
Maurice puraisi huuleensa.
»Hyvä on», sanoi hän, »odotan teitä».
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Geneviève.
»Ei mikään», vastasi Maurice; »viivyttekö kauan?»
»Jos olisin tiennyt, ettei aika sopinut teille, Maurice, jos olisin tiennyt, että teillä oli vähän aikaa», sanoi Geneviève, en olisi pyytänyt teiltä tuota pientä palvelusta tulemaan kanssani, vaan olisin pyytänyt seurakseni…»
»Hra Morandin?» keskeytti Maurice pisteliäästi.
»En ensinkään. Tiedätte hyvin, että hra Morand on Rambouilletin tehtaalla eikä palaa ennenkuin illalla.»
»Senkö seikan vuoksi te siis asetittekin minut etusijalle?»
»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice nopeasti, »olen käskettävänänne».
Hän kumarsi Genevièvelle, joka huoahti ja meni Auteuiliin.
Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot, kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.
Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään. Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli rakastaa häntä.
Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme, että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.
Geneviève tarttui hymyillen Mauricen käsivarteen.
»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa…»
Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan, pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti valtatielle.
Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu, jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta, joka aina säilyy elävänä muistissamme.
Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa kädessään.
»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin surulliseksi tänään?»
Geneviève olisi voinut vastata hänelle: »Onnellisuuteni.»
Hän katseli Mauricea suloisilla, runollisilla silmillään.
»Entä te itse», sanoi hän, »ettekö ole surullisempi kuin tavallisesti?»
»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen onneton; entä te?»
»Tekö onneton?»
»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»
»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan johtuvan?»
»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista naurua, »sanoisin olevani hermosairas».
»Ja nyt tälläkin hetkellä te kärsitte?»
»Suuresti», sanoi Maurice.
»Siinä tapauksessa lähdemme takaisin.»
»Nytkö jo, madame?»
»Varmasti.»
»Voi, sehän oli totta», mutisi nuori mies, »unohdin, että hra Morand palaa Rambouilletista tänä iltana, ja nythän tulee jo pimeä».
Geneviève katsahti häneen nuhtelevin ilmein.
»Voi, vieläkin?» sanoi hän.
»Miksi ylistitte minulle Morandia niin mahtipontisesti muutama päivä sitten?» sanoi Maurice. »Se on teidän vikanne.»
»Milloin on kielletty», kysyi Geneviève, »lausumasta niille henkilöille, joita pitää arvossa, ajatustaan miehestä, josta pitää?»
»Tuo pitäminen on hyvin voimakasta, kun se panee jouduttamaan askeleita, kuten te tällä hetkellä teette, pelätessänne myöhästyvänne muutaman minuutin.»
»Olette tänään kohtuuton mitä suurimmassa määrässä, Maurice; enkö ole viettänyt osaa päivästä teidän kanssanne?»
»Olette oikeassa, vaadin liikaa tosiaankin», vastasi Maurice antaen kiivaudelleen vallan. »Palatkaamme hra Morandin luo, palatkaamme.»
Geneviève tunsi harmin siirtyvän mielestä sydämeensä.
»Niin», sanoi hän, »lähtekäämme hra Morandin luo. Hän on ainakin sellainen ystävä, joka ei milloinkaan ole tuottanut minulle kärsimystä.»
»Sellaiset ystävät ovat kullan arvoiset», sanoi Maurice ollen tukehtumaisillaan mustasukkaisuudesta, »ja minäkin omasta puolestani haluaisin tuntea sellaisia».
He olivat tällöin joutuneet valtatielle. Taivaanranta ruskotti; aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet kimaltelivat Invalidikirkon kullatuista korureunuksista. Ensimmäinen tähti, sama, joka muutamaa päivää aikaisemmin oli kiinnittänyt Geneviève» huomiota, tuikki taivaan kirkkaasta sinestä.
Geneviève veti kätensä pois Mauricen kainalosta alistuen surullisena kohtaloonsa.
»Miksi saatatte minut kärsimään?» sanoi hän.
»Voi», sanoi Maurice, »siksi, että olen vähemmän taitava kuin muutamat tuntemani henkilöt; siksi, etten osaa olla sellainen, että ihmiset minua rakastaisivat».
»Maurice», huusi Geneviève.
»Voi, madame, jos hän aina on hyvä, aina tasainen, niin se johtuu siitä, ettei hän kärsi.»
Geneviève laski taas uudestaan valkean kätensä Mauricen jäntevälle käsivarrelle.
»Minä rukoilen teitä», sanoi hän muuttuneella äänellä, »älkää puhuko enää, älkää puhuko enää».
»Miksi niin?»
»Koska äänenne tekee minuun kipeätä.»
»Siis minussa on kaikki teille epämieluisaa, vieläpä äänenikin?»
»Olkaa Herran tähden vaiti.»
»Tottelen teitä, madame.»
Tuo kiihkeä nuori mies nosti kätensä otsalleen, joka oli märkänä hiestä.
Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.
»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin, etten menetä tätä ystävääni».
»Voi, ette te häntä kauan surisi», huudahti Maurice.
»Erehdytte», sanoi Geneviève, »minä surisin teitä kauan, aina!»
»Geneviève, Geneviève», huudahti Maurice, »säälikää minua!»
Geneviève värisi.
Ensi kerran oli Maurice lausunut hänen nimensä niin kiihkeällä äänellä.
»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte minut katseellanne… olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun, Geneviève!»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni, jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan enää!»
»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä, jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne, Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»
»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut mieheni luokse».
Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki kummankaan sanomatta sanaakaan.
Geneviève oli vain koko matkan pitänyt nenäliinaa silmillään.
Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan; Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:
»Jääkää hyvästi, Maurice, olette niin tahtonut.»
Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.
Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.
Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä, luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan. Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.
Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt kaikki jätettyään Genevièven.
Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin, niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat taivaanrannalla muotoa vailla.
Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa: saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään asti.
Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.
V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan, raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan tapahtumia.
Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.
Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus, omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.
Palvelijan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä, »oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»
»Mitkä niin?» kysyi Maurice.
»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»
Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.
»Polttakaa kaikki», sanoi hän.
»Tässä on tämänpäiväiset, kansalainen», sanoi kotiapulainen.
Hän ojensi Mauricelle pinkan kirjeitä ja meni heittämään toiset uuniin.
Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.
Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka käsiala sai hänet hätkähtämään.
Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan pelkän kirjeen tuoksun.
Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, mutta
Maurice viittasi häntä poistumaan.
Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa kohtalonsa ratkaisua.
Vihdoin hän keräsi koko rohkeutensa, avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
»Kansalainen Maurice.
On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen, ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.
Hyvästi ikuisesti.
Geneviève.
J.K. — Tuoja odottaa vastausta.»
Maurice kutsui palvelijan.
»Kuka tämän kirjeen toi?»
»Muuan lähetti.»
»Onko hän siellä vielä?»
»On.»
Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli painettu piirin nimi), ja kirjoitti:
»Kansalainen Dixmer.
Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää tavata Teitä.» Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän jatkoi siis:
»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä sydämeeni.»
Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi. Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen: hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.
Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.
Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä käsiksi yleisiin asioihin.
Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä. Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen kuninkaan hengen.
Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.
Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten
Dixmerille.
Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.
Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat (josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.
»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.
»On», vastasi Morand epäröimättä.
»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».
»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»
»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija, katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana sanoa.»
»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.
»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat kätkettyinä hänen sydämeensä.»
»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.
Ei hän muita tunne.»
»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta
Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»
»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa turvakseen.»
»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä, siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen, kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on suunniteltu…»
»Olemme hukassa yhtä kaikki», väitti Dixmer.
»Miksi niin?»
»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren luo asti?»
»Se on totta», sanoi Morand alakuloisena.
»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».
»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?» sanoi Morand.
»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».
»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»
»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä sama kohtalokin.»
»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään, jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut. Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»
Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi sitä lujissa kourissaan.
Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.
Geneviève istui pöydän ääressä kumartuneena katsellen koruompelusta.
Hän kääntyi kuullessaan oven avautuvan ja näki Dixmerin.
»Oi, tehän se olette, hyvä ystävä», sanoi hän.
»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja sanokaa, mitä siitä ajattelette.»
Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.
Dixmer seurasi silmillään hänen lukemistaan rivi riviltä.
»No niin?» sanoi hän, kun Geneviève oli lopettanut.
»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse pelätä mitään».
»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte tapaamassa Auteuilissa?»
»Varmasti ei tiedä.»
»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»
»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin ennenkin».
»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»
»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä: »malttakaahan…»
»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät; »hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».
»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan… ja toisinaan olemme olleet kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»
»Olisiko tuo siis pelkkää huonoa tuulta?» kysyi Dixmer.
»Se on luultavaa.»
»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa, vaan varman tiedon.»
»No niin, hyvä ystävä… olen siitä varma.»
»Tämä kirje ei siis olisi muuta kuin tekosyy olla käymättä talossa?»
»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista asioista?»
»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä keltään muulta naiselta kuin teiltä».
»Se on tekosyy», sanoi Geneviève luoden silmänsä alas.
»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.
»Tehkää minulle palvelus, rakas ystävä», sanoi Dixmer.
»Mikä niin?» kysyi Geneviève kääntyen mieheensä päin hämmästyneenä.
»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se, mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa hänelle pari sanaa.»
»Minäkö?» sanoi Geneviève vavahtaen.
»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»
»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en tee sitä!»
»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat vaatimukset saada teidät perääntymään?»
»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen, enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».
Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.
Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun sana sanalta.
»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne, ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun…»
Dixmer laski kätensä hänen olkapäälleen.
»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin, »taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».
»Kuinka, Dixmer, luuletteko niin!»
»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te, en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään henkilöitä murskaten heidät sitten.»
Morand vavahti ja jäi sanattomaksi tuskallisiin mietteisiin.
He tekivät täten muutaman kierroksen puutarhassa vaihtamatta sanaakaan.
Sitten Dixmer jätti Morandin yksin.
»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»
Morand ojensi kätensä Dixmerille ja katseli hänen poistumistaan.
»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä asiassa».
Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja pani paremman ylleen.
Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:
»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»
Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.
Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin tahtoansa.
Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.
»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice. Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia, sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»
»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja tämä päätös on peruuttamaton.»
»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»
»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»
»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt ovat pelkkiä tekosyitä.»
Maurice mietti hetkisen.
»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin, ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt, jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»
Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti päinvastoin synkistävän häntä.
»Mutta mikä siis on todellinen aihe?» sanoi Dixmer.
»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».
Dixmer ei hellittänyt.
»Haluatte ehdottomasti tietää?» sanoi Maurice.
»Haluan», vastasi Dixmer.
»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo, jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».
Dixmer kalpeni hiukan.
»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»
»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle, mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».
»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.
»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme mistään; kun sen sijaan lähellä…»
»No niin, lähellä?»
»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet katkeriksi.»
»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa…?»
»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.
»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»
»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»
»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.
»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen, vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät, viimeisen kerran».
»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä omissaan.
Maurice vavahti.
»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».
»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua kohtaan menisi niin pitkälle».
»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.
»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer, menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin tähden».
»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».
»Myönnän sen», sanoi Maurice hymyillen katkerasti.
»Palatkaamme nyt», jatkoi Dixmer, »käyntini aiheeseen».
Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa, vaan joka odottaa toisen esitystä.
»Sanotte siis, että on puheita liikkeellä?»
»Niin on, kansalainen», sanoi Maurice.
»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»
»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä. Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»
»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia, niin tunnustakaamme vielä muutakin.»
»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen… »Mitä minun olisi tunnustettava?»
»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään minun luonani saa teitä jättämään meitä.»
»No mikä siis?»
»Salaisuus, jonka perille olette päässyt.»
»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että nahkuri tuli vakuutetuksi.
»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana, jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita nahkatehtaassani.»
»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».
»Oikeinko totta?»
»Oikein totta.»
»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta olette puhunut?»
»Kunniani kautta, ei ollut.»
»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».
Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista hylkäämistä.
Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.
Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje, tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen ensimmäisenä aiheena.
Maurice pysyi siis kovana päätöksessään.
Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.
Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan; joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.
Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.
Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava, vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa, joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän sankarin.
Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut, tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud, Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois, Hébert y.m.
Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki muut ministerit maltilliseen puolueeseen.
Kun sanomme maltillinen, puhumme tietenkin suhteellisesti.
Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu. Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa, joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.
Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon uusi sanakin, syyskuun miehet.
Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle, ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.
Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä ystävyydellään heidät turmioon.
Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun 10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa. Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät, ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:
»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu, Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut terrorille.
Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun 31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi muuta kuin sana.