XIII
Toukokuun 31 päivä
Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin esikaupungin pataljoona Templeen.
Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa Templen portilla.
Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista isänmaallisuus kuvastui.
Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.
»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono kansalainen, joka on jäänyt pois?»
»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri, thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».
»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä, ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä poissaolevien luetteloon».
Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.
Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.
»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole vieläkään saapunut».
»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina syntynyt.»
»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin, voitte sanoa hänelle pari sanaa».
Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin heti häneen.
»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen, »pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta, joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».
»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan kaupunginvirkamiehistä.
Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen; sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:
»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»
Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn iloisina.
»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.
»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa puutarhaan».
»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.
Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille määrätylle taholle.
Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.
Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki kukat, puut ja vihanta nurmikin.
Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen leskelle, nimeltä Plumeau.
Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.
Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen, ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.
Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on ollut puhe.
»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».
»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni, joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta, jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa puuttuvan.
»Voi, hyvä kapteeni, nythän kävi hullusti, viimeinen pala meni juuri.»
»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään», sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko komppanialle».
»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»
»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas kellariin valikoimaan itse viinimme».
»Tee, kuin olisit kotonasi, kapteeni.»
Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat kellariin kynttilä kädessä.
»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä siinä ole mitään muurausta.»
»Mitä lajia on maaperä?» kysyi Dixmer.
»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»
»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».
He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin itsepäisesti oli vaadittu.
Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön houkuttelemina.
Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta, Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se arvo ollut vähäinen.
Kello löi yksitoista. Puoli kahdeltatoista vaihdettiin vartiot.
»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.
»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi laulamaan:
»Rouva kiipee torniin,
Ralla, ralla, lei,»
Tämä uusi pilalaulu sai kansalliskaartilaisilta osakseen yleistä naurua.
Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon, joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.
Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.
Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului valtavaa ulvontaa ja huutoja.
»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.
»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli, jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät giljotiinille».
Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:
»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas rolandilaiset! Alas rouva Véto!»
»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva
Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».
Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.
»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.
»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.
»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä huoneistaan».
Käskystä ei voinut vedota.
»Hyvä!» sanoi Tison, »sitä vähemmän on vaivaa».
Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he, odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.
»Mikä on välimatka?» kysyi Dixmer.
»Kuusikymmentä tai kuusikymmentäyksi jalkaa», vastasi Morand.
»Montako päivää tarvitaan?»
Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia kuvioita, jotka sitten heti hävitti.
»Tarvitaan ainakin seitsemän päivää», sanoi hän.
»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer. »On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän kuluessa.»
Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin porraskäytävässä.