XIV
Uhrautuminen
Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.
Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja huomisesta.
Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.
Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut, leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.
Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn. Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.
Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne, jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.
Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,
Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.
Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.
»No mitä kuuluu?» kysyi hän.
»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»
»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista meteliä».
»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle, antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä madame Royalea lasketa ulos.»
»Ritariparka, hän on varmasti kovin harmissaan.»
»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»
»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua kaupunginvirkamiestä?»
»Olisihan siellä pitänyt olla yhden, mutta hän ei tullutkaan.»
»Kuka sitten?»
»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi.
»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla hillitä itseään.
»Hän oli sairaana.»
»Hänkö, sairaana?»
»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»
»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»
»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä; muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»
»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta, tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa mitään.»
Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa rypistyi surusta.
»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin tärkeän suunnitelmillenne…»
»Siinä määrin», vastasi Dixmer, »etten usko onnistuvani ilman häntä».
»No niin, miksi ette siis yritä uudelleen lähestyä kansalaista
Lindeytä?»
Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä ristimänimeä.
»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»
»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»
»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève, että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa syvempi syy kuin pelkkä oikku.»
»Ja minkä te siis luulette olevan syynä?»
»Luultavasti ylpeyden», sanoi Dixmer terävästi.
»Ylpeyden?»
»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään, tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian, tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»
»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne askel korvaa tuon kaiken».
»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani; mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»
»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra
Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.
»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut Mauricelle.»
»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»
»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».
»Ja…?» kysyi Geneviève arasti.
»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»
»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»
»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»
»Mutta…» intti Geneviève.
»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne jostakin lapsellisuudesta».
Geneviève ei vastannut mitään.
»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole, sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle Lindeylle, niin hän palaa.»
Geneviève mietti hetkisen.
»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi yhteisymmärrys?»
»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen keino, niin minusta tuntuu.»
»Ei, ei minusta, hyvä ystävä.»
»Olette hyvin itsepäinen, Geneviève.»
»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»
Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi hien peittämää otsaansa.
»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».
»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa minut puhumaan?»
Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.
Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä tällä hetkellä.
»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa. Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»
Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet. Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt vastaamaan.
»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma, ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus isänmaahan.»
»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»
»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani, olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään tämänlaatuiset petokset.»
»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä sellaisista asioista!»
»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta teitä, siinä kaikki.»
»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että olette erehtynyt».
»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»
»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä, sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä, vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä pidättänyt.
Dixmer katseli häntä hetken; sitten hän nauroi väkinäisesti.
»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus; jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève, teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»
»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»
Dixmer kävi niin kalpeaksi, kuin olisi kaikki veri vetäytynyt sydämeen.
»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève, minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan. Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»
Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.
Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä suudeltavaksi.
»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.
Dixmer nyökkäsi.
»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.
»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme, väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».
Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.
Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:
»Kansalainen Maurice.
Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa, jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen juhla.
Geneviève.»