XV
Jumalatar Järki
Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraali
Santerrelle, hän oli vakavasti sairaana.
Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Lorin saapui noin kello yhdeltä.
»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet suurenmoinen.»
Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu yksinkertaisesti pistooleiksi.
»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten, puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun sinut.»
»Mutta mitäs tänään on? Tulet hakemaan minut mukaasi, sanot?»
»Niin; tänään meillä on kertausharjoitus.»
»Mikä kertausharjoitus?»
»Sen suuren juhlan kertausharjoitus.»
»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä tietoja».
»Kuinka, enkö ole puhunut siitä sinulle?»
»Et ole kertonut mitään.»
»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»
»Niin, tiedän sen.»
»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin, että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»
»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen hyvin.»
»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa…»
Maurice kohautti hartioitaan.
»Kohauttele vain hartioitasi miten paljon haluat», sanoi Lorin.
»Me kätyrit Momuksen päätämme, nimeen viisaustieteen me määräämme, että hulluuden suurta jumalaa vastedes erikseen palvotaan.
Niin että», jatkoi Lorin, »aiomme hiukan ihailla Jumalatar Järkeä».
»Ja sinä olet mukana kaikissa näissä naamiaisissa?» sanoi Maurice.
»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä, olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa teidät, esitän sinut hänelle.»
»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen surullinen.»
»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on hyvä tyttö… Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren, jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan kullatuissa paperivaunuissa! Se on… arvaapas…»
»Kuinka luulet, että minä sen arvaisin?»
»Se on Arthémise.»
»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä minkäänlaisia muistoja hänessä.
»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna… oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään illallista ja juotit hänet humalaan.»
»Jaha, niin, se on totta», vastasi Maurice, »nyt muistan; se on siis hän?»
»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun: kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin, lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»
»Kiitos! Minusta ovat tuollaiset asiat aina olleet vastenmielisiä.»
»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»
»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten iloisuus tekee minuun kipeätä.»
»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»
»Minäkö? Suokoon Jumala, että niin tekisin!»
»Tarkoitat: suokoon Järki-jumalatar!»
»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen vuoteessa ja jään tänne.»
Lorin raapi korvallistaan.
»Hyvä», sanoi hän, »näen, kuinka asiat ovat».»
»Ja mitä sinä näet?»
»Näen, että odotat Järki-jumalatarta.»
»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia; mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».
»Kiroo, kiroo…»
Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle kirjeen.
»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä; isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».
Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti, katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.
»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä näyttää».
Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.
»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä tärkeitä uutisia».
Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.
»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni, rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan. Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani heti paikalla!»
Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.
»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;
»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».
»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».
»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei todellakaan enää ole järkeäni tallella».
»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle kauhealle sutkaukselle.
Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.
»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle leskelle».
»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»
»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan, todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»
»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään…
On lempi Egerian useinkin vain petos Kupidon, tuon tyrannin. Jos joudut viereen naisen viisaimmankin ja itses unohdat, niin olet vanki. Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset, kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»
»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.
Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.
»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.
»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»
»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.
Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.
Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän, riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti, luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi, jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja appelsiinikukkavihkon.
Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle; kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.
Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:
»Eläköön jumalallinen Järki, valo viehkeä, puhdas liekki.
Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.