XVI
Tuhlaajapoika
Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut siivet.
Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin jyrinää.
Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli yhdentekevää.
Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.
Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta, ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin vilpittömästi ja niin uskollisesti.
Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.
Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä onnellisia kuin hänkin.
Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle, joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.
Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.
Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla alakertaan muuta kuin pyydettäessä.
Valitettavasti pettyi hänkin.
Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja hymyili ivallisesti.
Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä, joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä tulisi kärpännahkoja.
Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.
Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.
Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys; eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa, vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.
Hänen sydäntänsä ahdisti.
Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.
Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli hävinnyt ja veri paennut sydämeen.
Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.
Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.
»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.
Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:
»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»
Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.
Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.
Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.
Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.
Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.
Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.
Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.
Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.
Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.
Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».
»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».
»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».
»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».
Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:
»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.
»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».
»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.
Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.
»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».
»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»
»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.
»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»
»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»
»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.
»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet. Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:
'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen, joka yrittää solvata entistä kuningasta.'
Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:
'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan; joka häntä solvaa, se hirtetään.'
No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»
»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän kuullemme?»
»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer; ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»
»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon hän ei ensinkään ole tottunut?»
»Vanki on useat kerrat kiittänyt minua huolenpidostani, madame.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne mielihyvän tuntein?»
»Luulenpa niin», vastasi Maurice.
»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»
»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä pientä Capetia.»
Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.
»No, mitä on tapahtunut?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Luulin, että joku huusi minua verstaan puolelta», vastasi Dixmer.
»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin erehdys.»
Jokainen istuutui paikalleen.
»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»
»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän yksinkertaisesti.
»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi kiireellinen työ odottanut häntä.
»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».
»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».
Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.
Yleinen haltioituminen oli johtanut äänekkäisiin suosionosoituksiin.