XVII
Kaivosmiehet
Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja lähti tapaamaan asianajajaansa.
Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia, sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin aikomus rakennuttaa se uudestaan.
Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana päivänä.
Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.
Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20; siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.
Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa. Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan, jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.
Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut: kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään yläpuolelta.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle, puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille, joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.
Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros; kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.
Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.
Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.
Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti sitä hakemaan.
»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa erinomaisesti tarkoitustamme».
»Entä kellari, mitä siitä sanotte?»
»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden päivän työn.»
»Luuletteko, että se on rakennettu ravintolaa kohden?»
»Se luultavasti poikkeaa vähän vasemmalle, mutta vähät siitä.»
»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»
»Olkaa huoleti, rakas ystävä, se on minun asiani.»
»Jos antaisimme täältä aina merkin, että valvomme?»
»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään; sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä sitäkin.»
»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»
Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.
Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa, kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.
Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun: vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon. Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.
»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.
»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.
Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu sopimus kädessään.
»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen allekirjoituksensa.»
Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.
»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet tänne jo huomenna töihin».
»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»
»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»
»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa, kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»
»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle mitään merkitystä».
Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta illalla.
Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.
Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo oli täysin tyhjä.
Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.
Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia, jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten oli tullut hänen ystäviään.
Ovet suljettiin ja lähdettiin alas kellariin.
Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla tullut talon tärkein osa.
Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi päässyt näkemään sisälle.
Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.
Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta, kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen vaunujen ääreen.
Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.
Morand oli lopettanut työnsä. Hän meni suoraan erääseen kellarin nurkkaan.
»Kaivakaa tuosta», sanoi hän.
Niin kävivät vapautus työmiehet heti käsiksi työhön.
Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet, Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet, tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua, hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.
Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.
Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta. Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli aina kolmen viikon perästä.
Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.
Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin: päivällä ja kahdelle muulle: yöllä. Jokainen nosti arvan hatusta; sattuma määräsi, kuka sai yövartion.
Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis yötyön.
Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit, jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen sekä kruununprinssin mukanaan.
Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.
Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.
Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.
Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle, jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille. Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.
Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen puolikas oli palanut hiileksi.
Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua Templeen.
Jäi vain Turgy.
Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.
Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois. Kahvassa oli kirjelippu.
Tämä kirje sisälsi salamerkkien aakkoset.
Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen, jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.
Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen, joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.
Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.
Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:
»Capetin leski, saat syödä.»
Kuningatar pudisti päätään merkiksi, ettei hänen ollut nälkä.
Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja sanoi vallan hiljaa:
»Asettukaa pöytään, madame; luulen, että Turgy tekee teille merkkejä.»
Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä, lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.
Kuningatar nousi heti vastustelematta ja istuutui tavanmukaiselle paikalleen.
Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.
Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän alla ja painoivat toisiaan.
Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään virkamiehissä mitään epäluuloja.
Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.
Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta; usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat, pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen, ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.
Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.
Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni huoneeseensa.
Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin; silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.
Kaupungin virkamiehet makasivat jo telttavuoteissaan käytävässä.
Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.
Hetken oli kaikki hiljaista ja ääneti huoneessa.
Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.
»Huomasitteko?» kysyi hän hiljaa.
»Huomasin», vastasi kuningatar.
»Ja ymmärsitte?»
»Niin hyvin, etten voi sitä uskoa.»
»No niin, toistakaamme nuo merkit.»
»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli jotakin uutta kerrottavana.»
»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle, mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»
»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»
»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»
»Auttaja on siis vieläkin Maison-Rougen ritari. Mikä jalo sydän!»
»Se on hän», sanoi madame Elisabeth.
»Nukutteko, tyttöni?» kysyi kuningatar.
»En, äiti», vastasi madame Royale.
»Rukoilkaa siinä tapauksessa sen puolesta, jonka tiedätte.»
Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui Jumalalle yön hiljaisuudessa.
Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.