XX
Kukkastyttö
Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.
Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat. Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi aukioitten kivityksellä.
Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.
Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän kaunis.
Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa, tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.
Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen tehtävän valmiiksi.
Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.
»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»
»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla hetkellä noutamaan teidät.»
»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»
»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä, kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»
»Erinomaista!» sanoi Morand.
Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.
Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.
»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä mitään».
»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.
»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»
Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen rakastamaansa naista.
Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti nielaisi.
»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».
Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:
»Lähtekäämme.»
He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.
Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.
»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.
Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.
»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»
Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.
Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.
Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.
Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin, sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen sijaan yhä hitaammiksi.
Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.
»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.
»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole kuolleet, ne».
Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.
»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»
Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.
»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia muita kukkia minä kammoan.»
»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on puutarhassamme niin paljon!»
Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.
Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.
Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.
»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».
»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»
Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.
Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.
Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.
Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.
»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.
»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.
Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.
Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.
»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja mitä hän aikoo tehdä täällä?»
»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»
»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja,
Victor-legionan jääkärien kapteeni».
»Juuri sama.»
»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka tarjoo hänelle käsivartensa?»
»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin komppanian jääkäri.»
Santerre astui Genevièven luokse.
»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.
Geneviève ponnisti voimansa.
»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.
Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.
»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.
»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt
Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».
»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin…»
Ja hän teki kamalan eleen.
»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.
»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin; se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».
Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.
Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen pataljoonan liikkeitä.
»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»
»Entä nyt, kansalainen adjutantti?» sanoi kapteeni.
»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto vasempaan, vasempaan… Päivää, Maurice. Nopeampi tahti… Eteen…päin!»
Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.
Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin
Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.
»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»
Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.