XXI
Punainen neilikka
Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti. Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty vaikeuksia tekemättä.
Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut väliin ja vienyt lapsen sisälle.
Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla. Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.
Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan tälle äidinsydämelle!
Lopulta oli vieläkin eräs lisäsyy.
»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän, että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»
»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän pelastustaan.
Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.
Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.
»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä Sophie-raukkaani.»
»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan nähneet Capetin vaimoa».
»No niin, he voivat nähdä erinomaisesti lasioven lävitse.»
»Ihan varmaan», sanoi Morand.
»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin kärsimyksistä».
»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne, torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»
»Mutta hehän ovat ottaneet häneltä pojan pois», vastasi tämä.
»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar; »luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».
Geneviève oli tällä välin vaihtanut muutamia silmäyksiä Morandin kanssa.
»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa. Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on nöyryyttävää sekä meille että heille.»
»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä hienotunteinen».
»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista, joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se riiviö».
Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät muilta huomaamatta.
»Mikä on tuon virkamiehen nimi?» kysyi Geneviève Mauricelta.
»Kansalainen Mercevault», vastasi nuori mies.
Sitten hän lisäsi kuin pyytääkseen tämän raakuutta anteeksi:
»Kivenhakkaaja.»
Mercevault kuuli sen ja loi Mauriceen syrjäsilmäyksen.
»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».
»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun 10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».
Morand kävi kalpeaksi kuin kuollut.
»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin vankina, minä tukehdun».
Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille
Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.
Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän ohitsensa.
Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.
Kello löi kymmenen.
»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali
Santerren ääneksi.
Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän molempien kalpenevan.
»Mitä varokeinoja kolmen naisen vartioimiseksi!» mutisi Geneviève.
»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»
»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi
Geneviève.
»Ja minä toivon sitä», sanoi Maurice.
Näin sanoen hän kumartui katsomaan portaitten kaiteen yli.
»Huomio, vangit ovat tulossa», sanoi hän.
»Mainitkaa heidän nimensä», sanoi Geneviève, »sillä en tunne heitä».
»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»
Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.
Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.
Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.
»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.
Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.
»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt. Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan, madame, kun teillä on kukkia!»
Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa, ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle. Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.
Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä, ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.
Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti, mutta samalla kertaa kunnioittavasti.
»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle kukkavihkonne».
»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti kiitollisena.
Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden neilikan, minkä sattui saamaan.
»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.
»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä teiltä».
Geneviève punastui, ja tämä sai kuningattaren hymyilemään,
»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on jatkettava matkaanne».
Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:
»Miten hyvällä tämä neilikka tuoksunkaan ja miten sievä tuo nainen on!»
»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut kiinnittänyt huomiota.
»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin, Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä, jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle vangille.
»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».
»Ja miltä hän teistä näyttää?»
»Hyvin kauniilta.»
»Ja teistä, Morand?»
Morand liitti kätensä yhteen antamatta vastausta.
»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä
Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»
Geneviève vavahti, mutta tyyntyi heti.
»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin näyttää».
»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?» toisti Maurice itsepintaisesti.
»Minusta hän oli kovin kalpea», vastasi tämä.
Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève suudellut hänen kättänsä.
»Mitä tämä merkitsee, Geneviève?» sanoi Maurice.
»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»
»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän, että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota tavoittelen.»
Geneviève puristi hellästi hänen käsivarttansa.
Morand seurasi heitä hoiperrellen.
Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos. Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.