XXII
Tapaintuomari Simon
Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.
»Mikä teidän taas on, muoriseni?» kysyi hän.
»Minä olen raivoissani», vastasi vanginvartija.
»Ja miksi sitten?»
»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»
»Kuinka niin?»
»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia, jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»
Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren assignaatin.
»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»
»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin, jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».
Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös, kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia, jonka Maurice oli antanut hänelle.
Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.
Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.
Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi, vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin helposti selitettävissä.
Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen, tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.
Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.
»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.
»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».
Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen kätensäkin.
»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin, Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»
Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.
»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen tekemään asiasta pöytäkirjan.»
»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on
Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»
Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista. Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.
Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon, jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.
»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille, kansatar?»
»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo: »ja miksi niin?»
»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»
»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo. »Ole vaiti, sinä olet hullu.»
»Se merkitään kyllä pöytäkirjaan», sanoi Simon innoissaan.
»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»
»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»
»Sinä siis menet ilmiantamaan minut, poliisin vakoilija?»
»Aivan oikein, ellet itse ilmianna itseäsi.»
»Mutta mitä olisi ilmiannettava? Mitä sinä tahdot, että antaisin ilmi?»
»Sen, mitä täällä on tapahtunut.»
»Mutta kun ei mitään ole tapahtunut.»
»Missä ne aristokraatit olivat?»
»Tuolla, portaissa.»
»Silloinko, kun Capetin leski nousi torniin?»
»Niin.»
»Ja he puhuivat keskenään.»
»He puhuivat pari sanaa.»
»Pari sanaa, siinä näet; sitäpaitsi täällä tuoksuu aristokraateille.»
»Tarkoitat, että täällä tuoksuu neilikalle.»
»Neilikalle! Miksi neilikalle?»
»Koska kansattarella oli neilikkavihko, joka tuoksui.»
»Millä kansattarella?»
»Joka katseli kuningatarta, kun hän meni ohitse.»
»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo; aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.
»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».
»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?» sanoi Simon.
»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.
»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan», murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman neilikkaa.
»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä kiellän sen».
»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko aristokraateilla lupa… Kas vain, mitähän tämä on?»
»Mikä?» kysyi Maurice.
»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»
Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.
»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»
»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No niin, saatpa nähdä.»
Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla, että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin, keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi paperia turhaan: se oli kadonnut.
Simon päästi karjunnan.
»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi, kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».
Ja hän kiiruhti portaita alas jättäen ällistyneen Mauricen paikalleen.
Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä. Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.
Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka, jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.
»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut odottanut tätä hyökkäystä; hän vavahti ja epäröi.
»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».
Kuningatar ojensi pyydetyn neilikan.
Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.
Kukka avattiin, se oli tyhjä.
Mauricelta pääsi huokaus.
»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin varmasti ollut kirjelippu sisässä.»
»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset; mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».
»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi, kansalainen Lindey.»
»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin mukaani.»
»Älä vastaa kenestäkään», sanoi syyttäjä.
Ulkoa kuului suuri tohina.
Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta vastaan.
»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen, minä kyllä maksan sen sinulle».
»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle», sanoi suutari hieroen käsiään.
»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».
»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»
»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot, koetamme järjestää asian mieliksesi».
Hän lähti uudestaan tapaamaan Tisonin vaimoa.