XXIV
ÄITI JA TYTÄR
Olemme jo maininneet, että sanoma tästä tapahtumasta oli muutamassa tunnissa levinnyt yli koko Pariisin. Tähän aikaan ei hallitus tosiaankaan ollut vaitelias, minkä hyvin saattaakin ymmärtää, kun sen politiikka syntyi ja kehittyi kadulla.
Kauheana ja uhkaavana ehti huhu myöskin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja kahden tunnin kuluttua saatiin sielläkin kuulla Mauricen pidättämisestä.
Simonin toimeliaisuuden kautta levisivät salaliiton yksityisseikat heti ulkopuolelle Templeä; kuitenkin kun jokainen koristeli juttua, saapui totuus hiukan muunnetussa muodossa nahkurimestarin korviin; puheena oli, niin väitettiin, myrkytetty kukka, joka oli salavihkaa tuotu kuningattarelle ja jonka avulla Itävallattaren piti nukuttaa vartijansa uneen päästäkseen karkaamaan Templestä; sitäpaitsi oli näihin huhuihin liittynyt epäilyksiä sen pataljoonan luotettavuutta vastaan, jonka Santerre edellisenä iltana oli laskenut kotiin: siten voitiin jo mainita useita uhreja, jotka tulisivat olemaan rahvaan vihan esineinä.
Mutta vanhan Saint-Jacques-kadun asukkkailla ei ollut mitään syytä erehtyä tapauksen luonteesta; Morand ja Dixmer lähtivät kumpikin erikseen heti ulos, jättäen Genevièven hurjan epätoivon valtaan.
Jos Mauricelle kävisi onnettomasti, olisi Geneviève todella syynä siihen. Hänhän se oli taluttanut tätä sokeata nuorta miestä kädestä aina siihen vankikoppiin saakka, johon hänet nyt oli teljetty ja josta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tulisi pääsemään muuten kuin astellakseen mestauslavalle.
Mutta missään tapauksessa ei Maurice joutuisi päällänsä maksamaan uhrautumistaan Genevièven oikun vuoksi. Jos Maurice tuomittaisiin, menisi Geneviève itse vallankumousoikeuteen syyttämään itseänsä ja tunnustaisi kaikki. Hän ottaisi tietysti oman syynsä niskoillensa ja oman henkensä kaupalla pelastaisi Mauricen.
Sen sijaan että Geneviève olisi vapissut tätä ajatusta kuolla Mauricen puolesta, hän päinvastoin tunsi siitä katkeraa onnea.
Hän rakasti nuorta miestä, hän rakasti enemmän kuin oli sopivaa naiselle, joka ei kuulunut itsellensä. Se oli hänelle keino antaa sielunsa takaisin Jumalalle puhtaana ja tahrattomana, kuten sen oli saanutkin hänen kädestään.
Lähtiessään talosta erkanivat Morand ja Dixmer eri suunnille. Dixmer lähti Corderie-kadulle päin, Morand juoksi Nonandières-kadulle. Tullessaan Marien sillan päähän huomasi jälkimäinen sellaisen joukon toimettomia ja uteliaita ihmisiä, jotka seisoskelevat Pariisissa huomiota herättäneen tapahtuman paikalla, joko sen aikana tai sen jälkeen, kuten korpit pysyttelevät taistelukentällä.
Nähdessään tämän Morand pysähtyi äkkiä; jalat eivät kannattaneet, hänen täytyi nojautua sillan kaiteeseen.
Muutaman sekunnin kuluttua hän viimein sai takaisin sen erinomaisen itsehillinnän, joka hänellä oli vaikeissa tilanteissa, sekaantui väkijoukkoon, kyseli ja sai kuulla, että kymmenen minuuttia sitten oli Nonandières-katu 24:stä otettu kiinni nuori nainen, joka varmasti oli syypää hänen syyksensä pantuun rikokseen, koska hänet oli yllätetty matkavalmistushommissa.
Morand tiedusteli, missä kerhossa tyttöparkaa tultaisiin kuulustelemaan. Hän kuuli, että hänet oli viety emäpiirin huoneistoon, ja lähti sinne heti.
Kerho oli tupaten täynnä kansaa. Kuitenkin onnistui Morandin kyynärpäiden ja nyrkiniskujen avulla tunkeutua eräälle parvekkeelle. Ensimmäinen, minkä hän näki, oli Mauricen roteva vartalo, jalo ulkomuoto, halveksiva ilme; hän seisoi syytettyjen penkin edessä musertaen katseellaan Simonin, joka saarnasi laajalti.
»Niin, kansalaiset», huusi Simon, »niin kansatar Tison syyttää kansalaista Lindeytä ja kansalaista Lorinia. Kansalainen Lindey puhuu kukkastytöstä, jonka niskoille hän tahtoo lykätä rikoksensa; mutta ilmoitan teille jo etukäteen, ettei tätä kukkastyttöä löydetä; salahankkeen on toimeenpannut aristokraattiseura, joka lykkää syyn toistensa niskoille, pelkureita kun ovat. Olettehan nähneet, että kansalainen Lorin oli pötkinyt pakoon, kun hänen asunnolleen tultiin. No niin, häntä ei kyllä tavata, yhtä vähän kuin kukkastyttöäkään.»
»Siinä sinä valehtelet, Simon», sanoi raivostunut ääni: »kyllä hänet tavataan, sillä tässä hän on».
Ja Lorin tunkeutui saliin.
»Tie auki minulle!» huusi hän työntäen katselijoita syrjään; »tie auki!»
Hän asettui Mauricen viereen.
Tämä Lorinin saapuminen, joka tapahtui aivan luontevasti, ilman teennäisyyttä, ilman mahtipontisuutta, mutta hänen luonteeseensa erottamattomasti kuuluvan suorasti ja pontevasti, aikaansai mitä suurimman vaikutuksen parvekkeilla, joilla yleisö ryhtyi taputtamaan käsiään ja huutamaan lujaa!
Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa ole yksinäni syytettyjen penkillä.»
Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.
»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta
Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».
»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan tänne teidän eteenne».
»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta antaa oikeudelle valaisevia tietoja».
Tällä välin keskusteli Lorin Mauricen kanssa.
»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan; niin, niin, tulkoon todistamaan!»
»Onko kansatar Tison täällä?» kysyi puheenjohtaja.
»Varmasti hän on», huudahti Simon. »Kansatar Tison, sanohan, että olet.»
»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»
»Tyttärelläsi ei ole mitään tekemistä siinä jutussa, jota nyt käsitellään», sanoi puheenjohtaja; »todista ensin, ja käänny sitten Kommuunin puoleen pyytäen saada lapsesi takaisin».
»Kuuletko? Kansalainen puheenjohtaja käskee sinua todistamaan», huusi
Simon; »todista siis heti».
»Hetkinen», sanoi puheenjohtaja kääntyen Mauricen puoleen hämmästyneenä tämän, tavallisesti niin rajun, miehen rauhallisuudesta, »hetkinen! Kansalainen kaupunginvirkamies, eikö sinulla ole ensin mitään sanottavaa?»
»Ei ole, kansalainen puheenjohtaja, muuta kuin että Simonin olisi, ennenkuin sanoi minunlaisiani miestä pelkuriksi ja petturiksi, ollut parempi odottaa varmempia tietoja.»
»Niinkö sanot, vai niinkö sanot?» toisti Simon Pariisin rahvaalle ominaisella ivallisella äänellä.
»Sanonpa vain, Simon», virkkoi Maurice enemmän suruissaan kuin vihaisena, »että saat heti julman rangaistuksen nähdessäsi, miten tässä käy».
»Ja miten tässä sitten käy?» kysyi Simon.
»Kansalainen puheenjohtaja», jatkoi Maurice vastaamatta iljettävälle syyttäjälleen, »yhdyn ystäväni Lorinin pyyntöön, että ensin kuulusteltaisiin sitä nuorta tyttöä, joka juuri on vangittu, ennenkuin tätä vaimoraukkaa, jonka korvaan varmasti on kuiskattu, mitä hänen on puhuttava».
»Kuuletko, kansatar», huusi Simon, »kuuletko? Tuo tuolla sanoo sinua vääräksi todistajaksi!»
»Minäkö väärä todistaja?» sanoi Tisonin vaimo. »Vai niin, saatpa nähdä, maltahan, maltahan.»
»Kansalainen», sanoi Maurice, »käske tämän onnettoman naisen olla vaiti».
»Vai niin, sinä pelkäät siis», huusi Simon, »Sinä pelkäät! Kansalainen puheenjohtaja, minä vaadin kansatar Tisonia todistamaan.»
»Niin, niin, todistamaan!» huusivat parvekkeet.
»Hiljaa!» huusi puheenjohtaja; »Kommuuni tulee takaisin».
Samassa kuului ulkoa rattaiden kolinaa, aseiden kalinaa ja ulvontaa.
Simon kääntyi levottomana oveen päin.
»Lähde puhujalavalta», sanoi puheenjohtaja hänelle, »sinulla ei enää ole puheenvuoroa».
Simon laskeutui alas.
Samassa astui sisään santarmeja sekä uteliaitten tulva, joka pian painettiin takaisin, ja muuan nainen työnnettiin istuntosaliin.
»Onko se hän?» kysyi Lorin Mauricelta.
»On, on, se on hän», sanoi tämä. »Voi, onnetonta naista, hän on hukassa!»
»Kukkastyttö, kukkastyttö!» supisivat parvekkeet, joita uteliaisuus kiihoitti: »se on kukkastyttö».
»Minä vaadin ennen kaikkea Tisonin vaimon kuulustelemista», ulvoi suutari; »sinä määräsit hänet todistamaan, puheenjohtaja, ja nyt näet, ettei hän todista».
Tisonin vaimo huudettiin esiin ja ryhtyi tekemään kauheata, yksityiskohtaista ilmiantoa. Hänen puheensa mukaan oli kukkastyttö tosin syyllinen, mutta Maurice ja Lorin olivat hänen rikostovereitansa.
Tämä ilmianto teki huomattavan vaikutuksen yleisöön. Simon oli voitonriemuinen.
»Santarmit, tuokaa kukkastyttö sisään», huusi puheenjohtaja.
»Voi, tämä on kauheata!» mutisi Morand peittäen kasvonsa käsiinsä.
Kukkastyttö kutsuttiin sisään ja hän asettui puhujalavan eteen, vastapäätä Tisonin vaimoa; tämän todistus oli tehnyt kamalaksi sen rikoksen, josta häntä syytettiin.
Silloin hän nosti huntunsa.
»Héloise!» huudahti Tisonin vaimo; »tyttöni… sinäkö täällä?»
»Niin, äiti», vastasi nuori nainen lempeästi.
»Ja miksi sinä olet kahden santarmin välissä?»
»Koska minua on syytetty, äiti.»
»Sinuako… syytetty?» huudahti Tisonin vaimo hädissään; »ja kuka on sen tehnyt?»
»Te, äiti.»
Kauhistuttava hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus lannisti äkkiä tämän meluavan joukon, ja tämän hirveän näytöksen tuskallisuus kouristi jokaisen sydäntä.
»Oma tyttärensä!» kuiskasivat hiljaiset äänet kuin kaukaa, »oma tyttärensä, se onneton!»
Maurice ja Lorin katselivat syyttäjää ja syytettyä syvän säälin ja kunnioittavan tuskan tuntein.
Simon, haluten nähdä näytöksen loppuun, jossa toivoi Mauricen ja Lorinin jäävän osallisiksi rikokseen, koetti välttää Tisonin vaimon pyöriviä, mielettömiä katseita.
»Mikä sinun nimesi on, kansatar?» sanoi puheenjohtaja, joka itse oli järkkynyt, nuorelle tytölle, joka oli levollinen ja kohtaloonsa alistuvainen.
»Héloise Tison, kansalainen.»
»Kuinka vanha olet?»
»Yhdeksäntoista vuotta.»
»Missä asut?»
»Nonandières-katu 24.»
»Sinäkö olet tänä aamuna myynyt neilikkavihon kansalaiselle kaupunginvirkamies Maurice Lindeylle, joka istuu tuossa penkillä?»
Tisonin tyttö kääntyi Mauriceen päin ja sanoi katsottuaan häntä:
»Olen, kansalainen, juuri minä.»
Tisonin vaimo katseli tytärtänsä silmät selällään pelästyksestä.
»Tiedätkö, että jokaisessa niistä oli Capetin leskelle osoitettu kirjelippu?»
»Tiedän sen», vastasi syytetty.
Salissa kävi kauhistuksen ja ihastuksen kohina.
»Miksi sinä tarjosit neilikat kansalaiselle Mauricelle?»
»Koska näin hänellä kaupunginvirkamiehen vyöhyen ja otaksuin hänen menevän Templeen.»
»Ketkä ovat rikostoverisi?»
»Niitä minulla ei ole.»
»Kuinka, olet suorittanut juonesi aivan yksinäsi?»
»Jos sitä sanotaan salajuoneksi, olen tehnyt sen aivan yksinäni.»
»Mutta tiesikö kansalainen Maurice siitä?»
»Ettäkö näissä kukissa oli sisällä kirjelippuja?»
»Niin.»
»Kansalainen Maurice on kaupunginvirkamies; kansalainen Maurice saattoi tavata kuningattaren kahden, milloin hyvänsä yöllä tai päivällä. Jos kansalaisella Mauricella olisi ollut jotakin sanottavaa kuningattarelle, ei hänen olisi ollut tarvis kirjoittaa, koska hän saattoi puhua.»
»Etkö sinä tuntenut kansalaista Mauricea?»
»Olin nähnyt hänen tulevan Templeen siihen aikaan kun asuin siellä äitiparkani kanssa; mutta en tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä.»
»Näetkö, sinä kurja!» huudahti Lorin heristäen nyrkkiänsä Simonille, joka pää painuksissa, jutun käänteen musertamana yritti päästä huomaamatta pakoon. »Näetkö mitä olet tehnyt?»
Kaikkien katseet kääntyivät Simoniin pelkästään halveksivina.
Puheenjohtaja jatkoi:
»Koska sinä annoit kukkavihon, koska tiesit jokaisen kukan sisältävän paperin, sinä myöskin tietänet, mitä näihin lippuihin oli kirjoitettu?»
»Epäilemättä tiedänkin.»
»No, sano siis, mitä niihin oli merkitty.»
»Kansalainen», sanoi nuori tyttö jyrkästi, »olen sanonut kaikki, mitä olen voinut, ja etenkin kaiken sen, mitä olen halunnut sanoa».
»Sinä siis kieltäydyt vastaamasta?»
»Kieltäydyn.»
»Luotat ehkä nuoruuteesi, kauneuteesi?»
»Luotan vain Jumalaan.»
»Kansalainen Maurice Lindey, kansalainen Hyacinthe Lorin», sanoi puheenjohtaja, »te olette vapaat; Kommuuni tietää viattomuutenne ja tunnustaa isänmaallisen mielenne ansiot. Santarmit, saattakaa kansatar Héloise piirin vankilaan.»
Kuullessaan nämä sanat näytti Tisonin vainio äkkiä heräävän, päästi hirvittävän huudon ja syöksyi vielä kerran syleilemään tytärtänsä; mutta santarmit estivät sen.
»Annan teille anteeksi, äiti», huusi nuori tyttö, kun hänet kiskottiin pois.
Tisonin vaimo päästi hurjan karjunnan ja kaatui maalian kuin kuollut.
»Jalo, tyttö!» mutisi Morand tuskasta järkkyneenä.