XXV
Kirjelippu
Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat kehittyä.
Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja syöksyi ovelle.
Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:
»Näetkö tuon naisen? Hän on se, joka antoi ilmi oman tyttärensä.»
Tisonin vaimo päästi epätoivon huudon ja lähti juoksemaan Templeen päin.
Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen kasvot vaippaansa:
»Sinä olet kai tyytyväinen; olet tappanut oman lapsesi.»
»Tappanut lapseni, tappanut lapseni?» huusi onneton äiti.
»Ei, ei, ei se ole mahdollista.»
»Niin se kuitenkin on, sillä tyttäresi on vangittu.»
»Minne hänet on viety?»
»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»
»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».
»Minne sinä menet?»
»Conciergeriehen.»
»Mitä aiot tehdä siellä?»
»Nähdä hänet vielä.»
»Ei sinua päästetä sisälle.»
»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä. Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran nähdä hänet,»
»Mutta jos joku lupaisi sinulle tyttäresi takaisin?»
»Mitä te sanotte?»
»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta pyytäisi?»
»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»
»Kuule», jatkoi tuntematon mies, »Jumala on rangaissut sinua».
»Ja mistä?»
»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka on onneton kuten sinäkin.»
»Kenestä te puhutte? Mitä te tarkoitatte?»
»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin paljon.»
»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»
»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä, epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»
»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies, eikö niin?»
»Entä sitten?»
»Sinä siis lupaat pelastaa tyttöni?»
Tuntematon oli vaiti.
»Mutta lupaatko sinä? Sitoudutko sinä? Vannotko sinä? Vastaa!»
»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen pelastaakseni lapsesi.»
»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee luvatessaan pelastaa hänet.»
»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani tyttäresi puolesta.»
»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille, ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:
»Kyllä se käy, kyllä se käy,
ylimykset lyhtytolppaan…»
Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiä
keskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.
Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluuden
puhkeamista ja astui askelen taaksepäin.
»Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin: mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»
»Pelastan.»
»Koska?»
»Sinä päivänä kun hänet viedään Conciergeriestä mestauslavalle.»
»Miksi odottaa? Miksi ei tänä yönä, tänä iltana, tällä hetkellä?»
»Koska en voi.»
»Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin, ettet voi; mutta minä, minä voin».
»Mitä sinä voit?»
»Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon. Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö, sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»
»Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».
»Vanno.»
»Vannon.»
»Minkä kautta?»
»Minkä kautta haluat?»
»Onko sinulla tytär?»
»Ei ole.»
»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»
»Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»
»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»
»Vannon sinulle isäni haudan kautta.»
»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta… Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta! Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi, että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.
Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies
ja tuli toista kohden.
»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän
on hullu».
»Ei, hän on äiti», sanoi toinen.
Sitten hän vei toverinsa mukanaan.
Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.
»Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea? Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa minua, odottakaahan minua!»
Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt, mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa, joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.
Kello löi kymmenen.
Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta, heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä, luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.
Kirjelippu sisälsi seuraavaa:
»Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon, niin olette kaikki kolme pelastuneet.»
»Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalomme
viimeinkin meitä ahdistamasta?»
»Vai olisikohan tämä kirjelippu ainoastaan ansa?» virkkoi madame
Elisabeth.
»Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän läsnäolon».
»Ritarinko?» kysyi madame Elisabeth.
»Hänen juuri», vastasi kuningatar.
Madame Elisabeth risti kätensä.
»Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset muistaisivat sen».
Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.
Oven oli avannut toinen kaupunginvirkamiehistä.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madame
Royale yhtaikaa.
»Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneudutte
levolle hyvin myöhään tänä iltana…»
»Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä vuoteeseen?»
»Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos on
tarpeellista, annetaan sellainen».
»Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidän
kunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»
»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin
olisivat jotakin».
Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja niin hän vetäytyi pois huoneesta.
Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.
Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä, pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä luo.
Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät kaupunginvirkamiehet luokseen.
»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle; toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.
»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte, hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin tasanteella.
— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»
Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli, nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen aikaan, kumarsi hänelle sanoen:
»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä
se lupa, jota toivotte.»
Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itse
varmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:
»Onhan se lopulla oikeus ja kohtuus.»
»Mikä on oikeus ja kohtuus?» kysyi toinen kaupunginvirkamies.
»Että tämä nainen saa kävelyttää tytärtänsä, joka on sairaana.»
»Mitä hän siis tahtoo?»
»Hän pyytää päästä ulos kävelemään tunniksi puutarhaan.»
»Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä Templestä
Révolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».
Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uutta
rohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.
Kaupunginvirkamies oli lopettanut aamiaisensa ja lähti alas.
Kuningatar taas pyysi omasta puolestaan saada syödä aamiaisensa
tyttärensä huoneessa, mihin myönnyttiin.
Madame Royale jäi makuulle vahvistaaksensa tiedon sairaudestansa, ja
madame Elisabeth ja kuningatar jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin, kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa, ilmiantonsa ja pyyntönsä.
Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen häntä.
»Mitä sinä tahdot?» sanoi Santerre hänelle äreästi.
»Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan kuningattaren puolesta…»
»Kuka se on, kuningatar?» kysyi Santerre.
»Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»
»Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinulla
oli sanottavaa? Katsotaanpa.»
»Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman ja
liikunnon puutteesta.»
»No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelle
luvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»
»Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänet
ulos.»
»Ei siinä mitään vaikeutta ole. Te kuulette, te muut», sanoi Santerre kääntyen koko pataljoonan puoleen, »Capetin leski tulee ulos puutarhaan kävelemään. Siihen on kansakunta antanut hänelle luvan: mutta varokaa, ettei hän karkaa muurien ylitse, sillä jos niin käy, hakkautan teiltä kaikilla pään.»
Valtava naurunremahdus seurasi tätä kansalaisen kenraalin leikinlaskua.
»Ja nyt, kun teille on etukäteen ilmoitettu», sanoi Santerre, »hyvästi! Lähden Kommuuniin. Näyttää siltä kuin Roland ja Barbaroux pääsisivät yhteen ja että annettaisiin heille passi toiseen maailmaan.»
Tämä uutinen se sai kenraalin niin hauskalle tuulelle.
Santerre lähti laukkaa.
Pataljoona, joka palasi vartiosta, marssi hänen perässänsä.
Viimein luovuttivat kaupunginvirkamiehet paikkansa uusille tulokkaille, jotka olivat saaneet Santerrelta kuningatarta koskevat ohjeet.
Yksi virkamiehistä lähti Marie Antoinetten luokse ja ilmoitti hänelle kenraalin suostuneen hänen pyyntöönsä.
»Oi!» ajatteli hän katsellen taivasta ikkunansa lävitse, »lauhtuisiko
Sinun vihasi, Herra, ja olisiko Sinun hirveä oikea kätesi väsynyt
painamasta meitä?»
»Kiitos, hyvä herra», sanoi hän kaupunginvirkamiehelle hymyillen sillä
hurmaavalla tavallaan, joka vei Barnaven turmioon ja joka teki hulluja
niin monesta miehestä, »kiitos».
Sitten hän kääntyi pienen koiransa puoleen, joka hyppeli hänen perässään takajaloillaan, sillä se ymmärsi emäntänsä katseista, että jotakin tavatonta oli tulossa.
»Mennään, Black», sanoi hän, »mennään kävelemään».
Pikku koira rupesi haukkua nalkuttamaan ja hyppelemään; sitten katsahdettuansa kaupunginvirkamiestä ja ymmärrettyään, että varmasti tämä mies toi sen uutisen joka teki emännän niin iloiseksi, se lähestyi tätä ihan ryömien ja heiluttaen pitkää silkinhienoa häntäänsä, uskalsipa vielä hyväilläkin häntä.
Tämä mies, joka kuningattaren pyynnöille olisi luultavasti jäänyt vallan kuuroksi, tunsi olevansa liikutettu koiran hyväilyjen johdosta.
»Jollei muuta kuin tämän pienen eläimen vuoksi, kansatar Capet, olisi teidän tullut käydä ulkona useammin», sanoi hän. »Inhimillisyys vaatii, että kaikista luontokappaleista pidetään huolta».
»Mihin aikaan lähdemme ulos, hyvä herra?» kysyi kuningatar. »Ettekö ole sitä mieltä, että auringonpaahde tekisi meille hyvää?»
»Lähdette ulos silloin kun haluatte», sanoi kaupunginvirkamies; »tästä asiasta ei ole mitään tarkempia määräyksiä olemassa. Kuitenkin, jos haluatte lähteä ulos keskipäivän aikaan, siis silloin, kun vartiomiehet vaihdetaan, aikaansaisi se vähemmän liikettä tornissa.»
»No niin, keskipäivän aikaan, olkoon menneeksi», sanoi kuningatar, painaen kädellään sydäntänsä hillitäkseen sen lyöntejä.
Hän katseli tätä miestä, joka tuntui vähemmän kovalta kuin virkaveljensä ja jonka suostumus vangin toivomuksiin ehkä maksoi hänen henkensä siinä taistelussa, jota salaliittolaiset suunnittelivat.
Mutta samassa kun eräänlainen sääli pehmitti naisen sydämen, heräsi kuningattaren vaisto. Hän muisti elokuun 10 päivän ja ne ystäviensä ruumiit, jotka peittivät hänen palatsinsa lattiamattoja; hän muisti syyskuun 2 päivän ja Lamballen ruhtinattaren pään, joka piikin kärjessä kohosi hänen ikkunansa eteen; hän muisti tammikuun 21 päivän ja miehensä kuoleman mestauslavalla rumpujen päristessä ja estäessä hänen ääntänsä kuulumasta; viimein hän muisti poikansa, lapsiparan, jonka tuskanhuudot hän useammin kuin kerran oli kuullut huoneeseensa voimatta tuoda hänelle apua, ja niin hänen sydämensä paatui.
»Valitettavasti», mutisi hän, »on onnettomuus kuten muinaisten lohikäärmeitten veri: se hedelmöittää uusien onnettomuuksien sadon».