BATHILDE
Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle. Hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin Bathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen lähimpään ympäristöönsä.
On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen; hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota, musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä pastellitöitä.
Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti lyhyeen.
Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä. Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että piirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun, lähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.
Hänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta sen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen, ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.
— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti, sanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja taaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.
Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:
— No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?
— Herra Papillon oli hävytön! vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.
Bathilde-parka vaaleni.
— Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!
— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.
— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen, — niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen. Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?
— Kehtasi hän senkin tehdä, myönsi Buvat.
— Minkälaista? tiedusti Bathilde vavisten.
— Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!
— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä varmaankin erehdyt, ystäväiseni.
— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä, vakuutti Buvat painokkaasti.
— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö taputtaen käsiään ilosta.
— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on totta, että herra Papillon on hävytön mies.
Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista
anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia olisi ollut olemassakaan.
Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu Buvatille.
Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun kelpo vaimo toi rahat.
Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen, sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä oli hänen hyväkseen uhrannut!
Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.
— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa! Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri! Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta mitään muille.
Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen, josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan. Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.
Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman surkeasti:
— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis tekee työtä elannokseen!
— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.
Puhuttelumaininta ystäväiseni muuttui Bathildella suurissa tilaisuuksissa isäseksi, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.
— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.
Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että keppi kirposi lattialle.
— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin suunnaton murheellisuus.
— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —
Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?
Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.
— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde; — itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.
— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —
Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!
— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin tahdon, huomautti Bathilde.
Kaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.
— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot, mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani…
— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt päivällinen jäähtyy sinun takiasi.
Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan ruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota pikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä, reheviltä kasvoilta.
Mitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?
Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta — tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa, sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.
Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa; hienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat, joita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä Penelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli tärvellyt.
Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon. Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo ottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin mittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä, mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja lehtimaja.
Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina, siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94] puutarhojen mestarinäyte.
Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja. Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan, kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa kolmisen kuukautta.
Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen näki aineksien olevan koossa.
Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta. Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista, kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen, köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.
Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.