PERINTÖ
Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin päivisin ollessaan toimistossa.
Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan nelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan, hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä palkkaa vuodessa.
Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta hankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö. Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin muutto vielä saman päivän iltana.
Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku Bathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta elämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.
Buvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle. Toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin. Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa, kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti. Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi, että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön kasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.
Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen tulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt jaettava seuraavasti:
neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajille,
neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.
Olettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi, ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.
Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello kymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen, koska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä tai viidellä tunnilla päivittäin.
Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.
Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin, musiikin ja piirustuksen opettajat.
Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.
Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.
Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen. Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin, mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.
Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo nukkuikin Buvatin sylissä.
Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta, joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen hyräillen lempilauluaan:
Anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän, laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.
— Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?
— Kyllä, tulen sieltä juuri.
— Ja maksettiinko teille?
— Ei, sanottiin ettei ole rahaa.
— Ja mitä ajattelette siitä?
— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta yhtaikaa, arveli Buvat.
— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan sitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, — hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on hyväuskoinen, tuo ukko Buvat!
— Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua, sanoi toinen apulainen.
— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin oikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.
— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan kuukausina, niin mitä teette, Buvat?
— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.
— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa? kummeksui apulainen.
— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä varoissa.
— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.
Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä; mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.
Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta, ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.
Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.
Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut, sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.
Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille, ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.
Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa, ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.
Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri rakastanut vaihtelua.
Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi, puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää, johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.
Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja, sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.
Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu; Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.
Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.
Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet. Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan, urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin. Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa. Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.
Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten puoleen.
Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut. Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista, jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.
Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi, ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.