MURHENÄYTELMÄ
Orleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri Albertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut sankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa lipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja aatelismies?
Prinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi lohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje. Mutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut puolisoa eikä Bathildella isää.
Kello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin, että rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas. Vaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät tuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes kääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.
Buvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä oli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin ja luki ääneen:
"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.
Sydämellisesti teidän
Philippe d'Orleans."
— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du
Rocher…? Mahdotonta!
— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta, jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?
— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta, kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!
— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se saattaa olla väärä tieto.
— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.
Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin, kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.
Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa kerroksessa.
Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.
Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat huonekalunsa.
Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.
Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa. Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.
Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.
Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria, mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta, milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.
Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt, keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.
On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä, jne.
Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi, joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä, ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.
Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen. Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.
Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään. Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä, polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!
Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä, että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.
Seuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti Bathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen sametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:
— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on vielä hyviä ihmisiä.
Tyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti kuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän nähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:
— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi, rouva du Rocher.
Portaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli potilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta ja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu huomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea päivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri oli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran ehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli saapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja valmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut hänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta kohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin järkyttävä.
Buvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi ylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella tungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan seuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo niin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä lepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin kierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä ajallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu äidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen hartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta huutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta ja käsittämättömästä hälystä.
Nähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun, jonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen ääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin osoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä tyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka hän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui tuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen kaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän kohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta ja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä olisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa hän vaipui tainnuksissa vuoteelle.
Uskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä. Harrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät viimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä, eikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta. Muuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä, että hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman hoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä oli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin ympäristössä ahkeraan.
Buvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä aina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt kovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli saanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua ja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin korvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin monenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle suureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että sellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina etsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.
Clarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa, hajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen. Buvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen äitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja oli käynyt leikkimään nukellaan.
Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen hievahtamattomaksi.
Hoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:
— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen: — Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne eivät tiedä sitä.
Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja poistui.
Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain virkkoi:
— Hän nukkuu, äiti nukkuu.
Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään. Toinen ravisti päätänsä sanoen:
— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit muutenkin kiskovat hyvää voittoa!
Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti, mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi kuulla:
— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!
Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.
— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen, hän on päässyt kärsimyksistään.
— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.
— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille vastatakseen.
Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä, liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.
— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —
Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?
Sitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:
— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!
Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet. Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti avainta.
— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa, kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!
Buvat riensi alas kiireimmän kautta.
— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.
— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.
— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.
— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään. Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse huonekaluja, se rakas rouvaraukka!
— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?
— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.
Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.
Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa sisälle.
— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä nukkua, herätä hänet, kiltti setä!
Ja lapsi juoksi Buvatin luo, joka ovelta katseli tätä surkeata näytelmää.
Buvat talutti hänet ruumiin viereen.
— Suutele viimeisen kerran äitiäsi, lapsiparka, hän kehotti.
Lapsi totteli.
— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä
Jumala aikanaan herättää hänet.
Hän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen ei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja orpoutensa.
Hän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli viety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin komisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.
Hänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka sairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet käärinliinoihin.
Buvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa perintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.