BUVAT
Aiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan Valois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin puomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja sitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue des Bons-Enfantsia.
Kunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä, tanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä tyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat, silmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään erikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin omituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi varmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä matalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista kaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut, että hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on tuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat pitäneet kunniassa.
Kaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt alkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat saaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden ja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen kastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään Buvatina.
Varhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta vastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista luontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan paikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne teemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin sievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä oli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin annettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto parhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta sai Epitome sacra,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta, opiskeluohjelmassa seuraajakseen Epitome Graecan,[83] mutta jo ensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty liiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin vuodeksi riittää vain Epitome sacra.
Niin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin sielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin itkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan seikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli kymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami Buvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti riimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen sijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä pahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi, jolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen toverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen, että he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä ainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.
Matami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin tullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden suunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin pelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen mielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua palkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan, lupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin kirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen vähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia ja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.
Ystävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin oikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen ulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön apinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla kaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa hän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää liikkeelle harjoitusohjelmansa.
Hän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna, niin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että siinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään koristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja hiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin siihen tapaan kuin Balaelin "Kirkastus". Edenille omistetussa yläosassa iankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään niitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona, hevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä kummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea kolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta yhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan maakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä keskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä kuudella eri käsialakuosilla tekstattu sana hellittämättömästi.
Tällä kertaa taiteilija ei pettynyt odotuksessaan.
Taulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herra
Buvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.
Tämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia vielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan ollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin levollisena poikansa tulevaisuudesta.
Soveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä ladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta odottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen hyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän myrskykaudesta.
Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon, johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.
Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen, maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea, hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt Chartresin herttuan[85] henkivartioon.
Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa, prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta, joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa hyökkäyksessä.
Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa, oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen sotilassaattueensa mukana.
Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella pään.
Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta. Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.
Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi. Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut, oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan, Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.
Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa ylenemisestä upseerinuralla.
Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88] puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän oli siirtynyt seuranaisena la grand dauphinen[89] palvelukseen. Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli le grand dauphinin anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697 vaiheilla.
Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des
Ortiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta
Buvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.
Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.
Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan livren vuosipalkalla.
Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.
Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa. Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.
Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.
Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen. Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä, oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta. Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät syystä että näkivät itkua.
Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti, ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.
Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa perille.
Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti, missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle. Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti hevosensa suoraan häntä kohti.
Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa ja ryntäsi rykmentin etunenässä.
Tämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin syvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski oli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi tuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle asti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen kuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan voittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri heitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen sijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen huojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt auttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin rintaansa..
Marski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt henkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.