RUE DES BONS-ENFANTS
Kello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen ryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja Lyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille, joka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa polviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä baskilaistamburiiniin.
Tällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin takaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään väkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme sotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta oli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä muskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa myöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti, vaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen lähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja husaarien jälkeen.
Heti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan ryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut mies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen hyräillen "Hirtettyjen" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja saapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon kuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.
Hän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen anteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu valaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle mahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen kelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut tyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen kiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä sydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt "Hirtettyjen" sävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen saavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.
— No, kapteeni, virkkoi viittamies, — näittekö heidät?
— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria. En kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli kasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.
— Se hän oli, ja husaarit olivat Simiane ja Ravanne.
— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet jälleen. Hän on hyvä lapsukainen.
— Joka tapauksessa pitäkää huoli, kapteeni, että hän ei tunne teitä.
— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä asussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne, chevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan sovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei saa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?
— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin kuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on tunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.
— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät vähästäkin.
Tosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista liikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien kuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä kolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä yksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen jotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja viimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan Rue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa keskus.
Tästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä — oli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä, joitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo porvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan paikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja hyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä olevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan huono maku oli toimittanut muotiin.
Kelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen sivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi matkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä
leikkihin Metsolan impien kanssa!
Ja asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän poikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.
Jokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut kuulijain ryhmästä hyräillen:
— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin Palais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi tälle:
— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.
Ellei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehän
Palais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.
— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattoman
yhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.
— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaa
Mouffetard-kadun puolella?
— Ei.
— Olisin vain hoitanut asianne kaupanpäällisiksi.
Mies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat kaikki jäljelläolevat samalla kertaa.
Palais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti vyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen yksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen kymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des Fontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.
Tullessaan numero 24:n kohdalle hän tapasi siellä sydenpolttajan.
— Entä laulaja? tiedusti tämä.
— Lähtenyt.
— Hyvä!
— Entä vaunut? kysyi vuorostaan viittamies.
— Valmiina Baillif-kadun kulmassa.
— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin riepuihin?
— Kyllä.
— Hyvä juttu! Siispä odottakaamme, sanoi viittamies.
— Odottakaamme, vahvisti kapteeni.
Oltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä kulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin. Harvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen, ja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun sen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli vastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.
Jälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua myöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.
— Hyvä, jupisi viittamies. — Nyt saamme olla häiritsemättä.
— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti sydenpolttaja.
— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän ole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.
— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi uinailemaan pöydän alla.
— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko muuten noudattanut kaikkia varokeinoja?
— Varmasti.
— Miehenne uskovat, että kysymyksessä on pelkästään vedonlyönti?
— Ainakin ovat uskovinaan, enempää ei heiltä voi pyytää.
— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette päissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin, jolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte hänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut sillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.
— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii huutamaan nimeään?
— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä hiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:
— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa hänet.
— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni ajoissa.
Ja kun viittamies ei vastannut, vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.
Kului vielä neljännestunti ilman minkäänlaista uutta kehitystä.
Sitten kolmeen keski-ikkunaan ilmestyi huoneen perältä kajastava valo.
— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja yhtaikaa.
Samalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta. Tulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä päähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.
Mies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä pimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan, koska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä Klaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan juoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi laulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja vaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa kujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän, kuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä ylöspäin.
Kun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan ja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun nykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:
Anna mun mennä, — jalkani…
Mutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni että raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi ja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti hänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi onneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja näki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli syöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.
— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten lähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko taaksenne.
Hyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin kiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus sallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen puutarhan kulman taakse.
— Olipa aikakin, mutisi sydenpolttaja, — ikkuna avataan.
Molemmat miehet painautuivat varjoon niin syvälle kuin pääsivät.
Samassa olikin ikkuna avautunut ja toinen husaari astunut ulokkeelle.
— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies tunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?
— Kas, taitaa sataa lunta, vastasi Simiane.
— Mitä! Taitaako sataa lunta?
— Tai vettä, mistä sitä aina tietää, jatkoi Simiane.
— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja hänkin pistäytyi ulokkeelle.
— Lopultakaan, arveli Simiane, — en ole oikein varma, sataako mitään.
— Hän on sikahumalassa, huomautti regentti.
— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin, — minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.
Vaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen saattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että hän oli itsekin humalassa.
— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille kätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa sadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin Ranskan regentti.
— Kuulettehan, monseigneur, lausui naisen ääni sisältä, — se on haaste.
— Ja sellaisena minä otan sen vastaan. Olkoon menneeksi sata louisdoria.
— Minä otan osalleni puolet sen puolella, joka tahtoo, esitti Ravanne.
— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota osakumppania panokseeni.
— En minäkään, kieltäytyi regentti.
— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä suudelmaa vastaan!
— Kysykää Philippeltä, salliiko hän minun mennä mukaan.
— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä kauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko valmis, Simiane?
— Olen valmis. Otatteko seurataksenne minua?
— Mihin hyvänsä. Mitä aiot tehdä?
— Katsokaa.
— Mihin hittoon pyritkään?
— Lähden Palais-Royaliin.
— Millä tavoin?
— Kattoja myöten.
Ja Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka mainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi kavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa kolmannesta kerroksesta.
— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja tarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde hänen perässään.
— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa minun puolestani, Ravanne?
— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.
— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.
Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa tuokiossa.
— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.
— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.
Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa olivat laittautuneet.
Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut kaikunsa.
— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.
— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!
Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.
— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?
— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, — ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.
— Mitä nyt? kysyi regentti.
— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua, monseigneur.
Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä jälkivartiona.
Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle. Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven ympäri.
— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin heitä palvella.
— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme koreasti pakoon.
— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa, juoskaa!
— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti, — nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!
— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin ja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin kuvalintua.
— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —
Te toimitatte meidät teilattaviksi.
— Mutta mitä tehdä?
— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos Kaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku yllätyksen.
— Oh, nyt johtuu mieleeni, Roquefinette —!
— Soh, välttäkääpäs nimien käyttelyä, jos suvaitsette, eversti.
— Olette oikeassa; anteeksi.
— Mitäs tuosta, mitä luulitte keksivänne?
— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, — Murretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun he hyppäävät alas.
Joukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt kaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.
— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti Simiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on turvallista.
— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi regentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?
— Minä en ajattele, monseigneur, vaan alan laskettaa mäkeä.
Kaikki kolme luisuivat nopsasti katon vierua pitkin pengermälle.
— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri kun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen alas rautakaiteita myöten.
— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti neuvokas nainen.
— Hypätkää tänne ja jouduttautukaa sitten alas.
Pakolaiset hyppäsivät pengermältä kamariin.
— Jäättekö mieluummin tänne? kysyi rouva de Sabran.
— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa, tarjoutui Ravanne.
— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään, markiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin kuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä Palais-Royaliin.
He riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan johtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin voimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.
— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten huolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on vankkaa teko ja tuottaa teille työtä.
— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä pudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan käsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa jalkanne olalleni, kas noin; toinen… nyt laskeutukaa syliini. Olette pelastettu. Jumalan kiitos!
— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita hylkiöitä vastaan! sanoi regentti.
— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä takinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin urholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun, Ravanne, apuun!
Ja kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät hänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin juuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat vain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon portti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko heittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin ehtineet lukita takanaan.
— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden heilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne takia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte väkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää yötä!
Kolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi salaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina, hengästyneiden miestensä edessä.
— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti d'Harmental.
— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen, jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä. Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.
Kaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.
— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia suoraan silmiin.
— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni, vastasi d'Harmental.
— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.
— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti tule tunnetuksi.
— Ja miksi niin?
— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?
— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen, eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan? Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan, eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille, että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää sen minulle… Sitä sopii tuumiskella.
— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle? tiukkasi eversti.
— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen prinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä hän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme ainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin Cellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole muuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei ole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval puristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta, jonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan imarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee ristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee, ja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman arvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne kätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo joutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te suotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska minulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja sopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo miehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.
— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta minä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en osaa valehdella.
— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti, väitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion pistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu neljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi, eversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin kujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen kättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava tyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi pistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori Gaudichonia'.
Ja d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin yhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja lauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:
Pitäkäämme vainkin puolemme, kyll' Espanja häätää huolemme, sen dublonit ovat kirkasta kultaa, kosolti korvaten Ranskan multaa.
Chevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin käynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia aikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat hänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti avoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.
— Arsenaaliin, käski chevalier.
— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. — Minä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan asianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.
— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia liverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle todellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En tiedä mitä kummaa sanoisinkaan!
— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea ja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin teidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä kohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme teidät?
— Ei tarvitse, esteli d'Harmental. — Voin hyvinkin kävellä.
— Nouskaa, se on varmempaa.
D'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneena
Brigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.
— Rue du Gros-Chenetin ja Cléry-kadun kulmaan, käski abbé.
Pitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti liikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas, harppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun kulman taakse.
Vaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman vähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset ajoneuvot.