TUMMANPUNAINEN NAUHARUUSUKE
Chevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli valinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen varokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon, johon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä melkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään tapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut rouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano tai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän ajatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut käsiteltävän niin loukkaavasti.
Kuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin vielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli chevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut kiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti seuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.
Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista korkeammalle.
D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.
Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous, erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli, joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.
Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu, että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta, jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.
Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna, ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.
Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.
Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa. Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.
Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"
Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen, joka saattoi käydä murahduksesta.
D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja astui sokeriastiaansa kohti hyräillen:
Ihailkaa koirien mahtia: jos teill' on hienoa tahtia, ei kestä kuinkaan kauan, kun saatte marskin sauvan.
Hän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten niitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.
Chevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen lähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se sitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi sitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa, siirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin sen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi, että se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä välinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä, jonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin levolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen riutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis valpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme samanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.
D'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten kääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean mielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä hän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi vastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä noutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa selville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja herkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.
Mirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi kamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa tipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin alistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin oli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin anteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi vastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui, vain käskevämmin kuin äsken: "Mirza!" ja näytti sille sokerinmuruja kämmenellään.
Tällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai halveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät ikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi ollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.
Chevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri sen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun kamarineidon tai timanteilla herttuattaren.
Nyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja puhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin ylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli keskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla, hän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti sitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se kutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.
Chevalierin voitto oli täydellinen.
Niin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin älykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden lähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei tällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa äkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.
Kohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa antaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään loikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä hyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza kiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden silmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat chevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään Bathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.
Bathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen tunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä seikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle asettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin ollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen osaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten muutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi, että nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen hienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.
Chevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa näin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä samanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin naapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton ikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei saanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin d'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla avoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan, ja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan eristäytymiseen tuomitulle miehelle.
Sitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa. Hän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää olleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt tutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi — ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää hätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut tärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli pelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla uskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja nähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja kädessä.
Mirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle, jota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti ojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski päänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta herätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.
Chevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja alkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä edessä olevaa viehättävää näkymää.
Kovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi hiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta laskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli chevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut erinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline jäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina esittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset, hänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea kaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi saavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön malli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.
Pimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät viittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston tutkiminen.
Se talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin hovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan välissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi, koska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta Valois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen palatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan pääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis joku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des Bons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle, ja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä kierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin kautta.
Rouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu siro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku verojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada yksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan pohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria, jolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto oli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi rakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen uloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan kolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat ylägallerian reunaan asti.
Molemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun Valois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des Bons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat pengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti kukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään yhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.
Parempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin mahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja todennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin hän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos samasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus oli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli Palais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.
Sitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin — useita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa. Saattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi huudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin. Jos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan tavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki olisi sitä ennen jo päättynyttä.
Tarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja painettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud erosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle chevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen ullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.
Bathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo sammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli noussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.
Chevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen väliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti tuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä hänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan käsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki parhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä tuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.
— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka olettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko tunnette minut?
— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta, olipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla hetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.
— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että unet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.
— Kuuluuko jotakin uutta? kysyi d'Harmental.
— Jos kuuluisi, niin miten ottaisitte sen vastaan?
— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on ryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä suoriutuu.
— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen chevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte toivomuksenne täyttymään.
D'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä levollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja luki puoliääneen:
"Raportti maaliskuun 27 p:nä kello 2 aamulla.
Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun kokoontua tänään puoleltapäivin.
Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.
Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier de
Ravanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo."
— Ahaa! äännähti d'Harmental.
Ja hän luki kaksi loppuriviä uudestaan, punniten jokaista sanaa.
— No, mitä ajattelette siitä pikku kappaleesta? kysyi abbé.
Chevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi lipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti pulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin hän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi nauharuusukkeen ulkoseinään.
— Siinä vastaukseni, hän sanoi.
— Mitä hittoa tuo tarkoittaa?
— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan Mainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä iltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin tunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla kohtaamatta täällä.
Abbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän otti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.
Kapteeni Roquefinette saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin.