DENIS-PERHE
Rouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi niin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat aamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää Pariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla ja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti turhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön kaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä saattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän vastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että neidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.
Mutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan ei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan huolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat sekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua katkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei puuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat surkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis laski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion ääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon kananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:
— Kuuletteko? Athenaiksemme siellä soittaa klavesinia, ja Émilie laulaa.
Abbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä säestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle, vihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku kohteliaisuudelle.
— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, — olemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette ainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän konsertinkin.
— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin ohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat, mutta minä käyn kieltämässä.
Hän liikahti noustakseen.
— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta tullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin kulttuuriin?
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur, vastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette musikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.
— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä lahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt suurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.
— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta kuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa ovelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää sisartaan lemmenviululla.
Rouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla hän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä romanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin, joka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi osoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi hieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika, joka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli tosi arkinen.
Rouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin ilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen tunteensa kuin musikaalinen aistinsa.
Sooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää koko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé Brigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut olivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen tarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.
— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte nuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille suurkaupungin vaaroille?
— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka pelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla huvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa miehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle kovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan käyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen, vaikka sitä ei päältä nähden luulisi!
— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla ja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.
— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä pilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani, hän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et usko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin korvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn, ollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen. Hänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!
— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni, vastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier kuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän suurellisuuden ilmoittamisella oli.
Neitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier tällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien myötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin, jotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus, neiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet hänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja hänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn on kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten oli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä paenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan ja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet ympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.
— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle. — Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle miehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!
— Mikä se Fremond on? kysyi Brigaud kaataen lasiinsa.
— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren koroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko talon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra Raoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!
— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin väleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton hetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon päiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.
— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan ihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.
— Piirustaako? Kuin Mignard![76]
— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa voisimme saada…
— Mitä niin? kysyi abbé.
— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!
Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.
— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!
— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis pelästyen.
Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi, molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.
— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?
— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.
— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.
— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?
Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais munavaahtopyörykän.
Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään. Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du Temps-Perdun varrelta.
Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi viisaasti kielletty laeissamme.
Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan, käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.
Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin päivänä selville.
Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille, sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.
— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?
— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin, ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.
— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle. — Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.
Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti Athenaiksen sävyä.
— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni, varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä! Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja tässä nyt ollaan!
Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.
— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö näe, että täällä on vieraita?
— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. — Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas, eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.
Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun, hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.
— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.
— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri, suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.
— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.
— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.
— Miksi niin? kysyi d'Harmental.
— Miksikö? Siksi että vastapäätä on sellainen naapuri…
— Neiti Bathilde? äännähti chevalier harkitsemattomasti.
— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia menee tavallista menoaan.
— Oletko vaiti, poika! huudahti rouva Denis.
— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, — milloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et toimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.
— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen leikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa vai puhuiko tosissaan.
— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herra
Raoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?
— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu siihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja keimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.
— Keimailijattareen? toisi d'Harmental.
— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. — Sen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten miesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen Mirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan minut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.
— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien täytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne eivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.
Hän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni itsekin sinne heidän mukanaan.
D'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.
Asemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.
— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni kelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface…
— Samasta vanhasta heittiöstä! No, mitä luulitte?
— Oli hänen isänsä, jatkoi d'Harmental.
— Isänsä? Isäkö hänellä olisi, neiti Bathildella? Ei lainkaan!
— Tai ainakin enonsa.
— Ah, enonsa! Bretagnelaiseen tapaan kenties, mutta ei muutoin.
— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä huoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät karkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset kevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!
— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena, — neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!
— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis istuutuen paikoilleen.
— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas, oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud, joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.
— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!
Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin oli iskenyt silmänsä.
Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin, eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.
— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé, työntäkää tähän nojatuoli!
Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana. D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt sävy.
— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?
— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti pahoillani kaikesta tapahtuneesta.
— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen kovasti onneton!
— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui Boniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle haitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.
— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän olisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.
— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi d'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä, madame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme teidät.
— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen katseen.
— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan osaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään viipyä enää.
— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen, joka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi alkoi vuotaa alapäästä.
— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen huolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. — Onko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?
— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa puolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta mukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. — Hyvästi, ja ole kiltti!
— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille päivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?
Ja asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja d'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.
— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, — mitä sinä sieltä kaivat?
— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö vyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.
— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise tiehesi.
— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä, — teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää kuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän jatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos tahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte lukua pohkeistanne!
Ja heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella luiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen portaiden tusinaa askelmaa.
Brigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan chevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental nousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.