KIIKKULAUTA
Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai pastellimaalailuunsa.
Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan. Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.
Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja, joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen. Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle, että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti lopultakin löytyneen.
Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin, joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen aihetta.
Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.
Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.
Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.
Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä, ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan. Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.
Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus, avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt mielikuvituksensa heijastamina.
Silloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen syntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa vaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle kasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi mies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi rakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä suudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun kukan, sanat "rakastan sinua!"
Sellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat katselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä keskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen ja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan kilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos d'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan olisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi lähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä häpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria. Mutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari, hienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen oli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään ja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta, ja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan romahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän tarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän etsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon kauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan piiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei sellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut hänen olevan.
Äkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä ja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti ilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli häntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut huomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta kotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja palasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin hieman hämillään.
D'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta edeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran tai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään kuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli paikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä. Näitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa.
Hän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky. Neito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa ääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen kuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi kesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet ikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys johtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta kuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.
Piankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan. Ikkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät kasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia. Vaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi hänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä ja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut Bathildea.
Tuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen d'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon miehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka isä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta mitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla tai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa? Nainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta — ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan, jonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän puutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle chevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.
Hän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän eilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä kierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren ruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui neljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti, missä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla illallisella ilman vartiosaattuetta.
Palatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä siitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla oli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun regentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia vaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että herttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun regentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut muuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa harvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja Vaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello juuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.
Chevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen Rue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään etsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä Luxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut, joiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken kuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan ratsupalvelijoille: "Palais-Royaliin!" Miehet läksivät laukkaa, vaunut seurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin Ranskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen, tunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen seuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä päiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä tyttären.
Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat. Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli Cellamaren ruhtinaan poliisissa.
Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun. D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle, että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka kauan tahansa, vaikka koko yönkin.
Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa. Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli kun se kävi päinsä verhojen läpi.
Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän mies oli Bathildelle enintään isä.
D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun, silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun, josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus. Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi, että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.
Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.
Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna, että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi, että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta välittämättä.
Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia pilkkosen pimeänä.
D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.
Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.
Herätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi koholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa pahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.
— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi oli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen poliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!
— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn häive kuten enimmäkseen aina.
— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja menin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän regentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri pistäytyi tapaamaan isäänsä.
— Sen kyllä tiedämme.
— Vai niin, te tiedätte sen? sanoi d'Harmental.
— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame de Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden mukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun tätä oli odotettu turhaan.
— Entä regentti, missä hän oli?
— Regentti?
— Niin.
— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin saamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on pätemätön.
— Kuuntelen.
— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue de
Seinelle pelaamaan palloa?
— Niin.
— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista pidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla silmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.
— Ahaa, tapaturma siis lopultakin?
— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin, vaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de Sabran asuu?
— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua regentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan lähelle Palais-Royalia?
— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti oltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa säälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä, hyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli kahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa päivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään Luxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään esteen herttuatar de Berrille.
— Ahaa, sitä juttua siis Broglie vaunuissa kertoi naisten hauskuttamiseksi.
— Varmaankin. Käsitättekö nyt?
— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla ei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja tyttärensä luona.
— Ja senkö vain oivallatte?
— Hyvä abbé, puhutte oraakkelimaisesti, selittäkäähän.
— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemme
Rue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.
— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän… Palais-Royalin ollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin katuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina suljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle. Niin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin suihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja silloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja ellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin arkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.
— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt oltava valmiina.
— Olen jo.
— Oletteko saanut järjestymään toimeenpanon?
— Olen kyllä.
— Pidätte siis yhteyttä miestenne kanssa?
— Merkillä.
— Eikä se merkki voi paljastaa teitä?
— Mahdotonta.
— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata aamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä uutisia, että läksin kotoa syömättä.
— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille tarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä pulloa viiniä lienee myös säästynyt.
— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä chevalier.
— Olen käskettävänänne.
— Lähdetään alakertaan aamiaiselle kelpo emäntämme, rouva Denisin luo.
— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes lähemmin tunne häntä!
— Se on minun asiani. Tuon teidät suojattinani.
— Mutta me saamme kurjan aamiaisen.
— Olkaa huoletta, minä tunnen täkäläiset keittiötavat.
— Mutta siitä koituu sietämättömän ikävystyttävä ateria!
— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka tunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi hallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan vainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?
— Jos tämä tapahtuu yhteisen asian hyväksi, abbé, niin uhraudun kyllä.
— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe. Kahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja toinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja sunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]
— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette kenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.
— Olen heidän hengellinen ohjaajansa, vastasi abbé Brigaud vaatimattomasti.
— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin oikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti säilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin. Menkäähän edellä, tulen pian.
— Miksi emme mene yhdessä?
— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua! Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole rippi-isän etuoikeuksia.
— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin kuluttua te saavutte itse, eikö niin?
— Siinä ajassa kyllä.
— Hyvästi.
— Näkemiin.
Chevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.
Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.
Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa. D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.
Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan, suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä, työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena, ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.
Kaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja d'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde ei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen kauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät sattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin kaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä kuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen oli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa johtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja yksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden ja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.
D'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa vireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.