LIITTOSOPIMUS
Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä, samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos Franklin olisi kohdannut kapteenin.
Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.
Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään, ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan, tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä vetoomusta hän virkkoi:
— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.
Ja kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:
Ariadne[69] impynen, saanhan sulta keräsen, sen-sen-sen, sen sen, sen.
Chevalier juoksi avaamaan oven.
— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. — Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin Pont-Neufillä.
— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta naapurini eivät kohdista teihin huomiota.
— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa, hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, — keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.
Chevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.
— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista. On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa, jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis kursailko.
— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille, että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni ennakolta vaitioloanne.
— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin, ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen, ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?
— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.
— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman sävynsä.
— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja haukatkaamme aamiaista.
— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti kapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille hattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä d'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne. Tässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.
— Maistakaa tätä viiniä sillä aikaa kun minä käyn käsiksi piirakkaan.
— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme vihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme rippeet.
Ryhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään pullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä kulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla hänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.
— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle kunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan kitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän jatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen päätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen vuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta tipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita arviointiin. Terveydeksenne, chevalier!
Tällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti, tyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään tyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:
— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun vuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää luottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle ahkeran asiakkaan!
— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti chevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle, — vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.
— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan ääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti katsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:
— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen nähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni Roquefinetteltä?
— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier väkisinkin hätkähtäen.
— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies lahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa viiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun ullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?
— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää. Olette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä salaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.
— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeni
Roquefinetteä?
— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen näkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini, jotta saisin apulaisen.
— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa korkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.
— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen, — jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin kuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.
— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita mitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän jättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että te ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte sitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa katkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin mestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. — Hän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne. Hän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni myttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin kaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa hänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin saksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään eikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan katkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin veti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti… Kas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan, että chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta värähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan juonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä Orleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö sokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.
— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan vuodatetuksi verta.
— Mitä siis asia koskee?
— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin ryöstöstä?
— Matthiolin?
— Niin.
— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa, kun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de Villebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä kumpainenkin, itselleen ja miehilleen.
— Se oli varsin keskinkertainen maksu, sanoi d'Harmental väheksyvästi.
— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen summa.
— Te siis olisitte siitä summasta ottanut sen hoitaaksenne?
— Olisin kyllä, vastasi kapteeni.
— Mutta jos teille olisi ehdotettu sihteerin sijasta herttuan sieppaamista?
— Kas, se olisi ollut kalliimpaa.
— Mutta te olisitte silti suostunut?
— Miksikäs en? Olisin pyytänyt kaksinkertaista palkkiota ja sillä hyvä.
— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa tarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen vaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin tekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni, niin mitä olisitte vastannut sille miehelle?
— Olisin ojentanut hänelle käteni kuten nyt teille. No, mitä asia koskee?
Chevalier kaatoi viiniä itselleen ja kapteenille.
— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän vahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi Pigneroliin!
— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän hetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain on. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä. Toiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta hintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä hankin tusinan jämeriä miehiä.
— Mutta luuletteko voivanne luottaa niihin? tiedusti d'Harmental vilkkaasti.
— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.
— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.
— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän laatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon teille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä kullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos yrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.
— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten sitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä loukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?
— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt piirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette joka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden kehittymisen.
— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni, — vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä peräkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit kintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo kauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä hetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman vähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä, ja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta Montmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille. Kuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä nauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se ikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.
— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa nousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta pulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti teitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?
— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että minä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, — sanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte kehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu! Vettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt punaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen mahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu rakenteelleni hiivatin huonosti.
— Mutta miksi lähdette näin kiireesti?
— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta ollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen täytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan paljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi, chevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen hoitamaan asioitamme.
— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin, että minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.
Kapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen, painoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta se ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin olisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin virkahuoneeseen.