RUE DU TEMPS-PERDUN PORVARI
D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton. Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.
Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa. Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja, he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä muistelmillaan.
Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä, että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.
Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.
Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta, tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se kuului seuraavasti:
"Kello kolme aamulla.
Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on käskenyt herättää hänet yhdeksältä.
Hän vastaanottaa pukeutumistunnillaan eräitä määrättyjä henkilöitä.
Kello kymmenestä puoleenpäivään on julkinen audienssi.
Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.
Yhdestä kahteen hän avaa kirjeitä Torcyn[66] kanssa.
Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käy
tervehtimässä kuningasta.
Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaan
Brancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi de
Broglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.
Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]
illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.
Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliin vartijoitta, ellei
herttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään."
— Hitto, vartijoitta, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi d'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi kielellenne?
— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan lakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei suurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia, malttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan grandiksi?
— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta ullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella itseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään levolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman kamaripalvelijaa?
— Mutta teillä on toki musiikki, huomautti abbé kallistaen korvaansa.
— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé, olkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee edullisen vaikutuksen naapureihini.
— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan ei ole yhtään hullumpaa.
— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän on aivan erinomaista! Armidaa,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut tapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun varrella!
— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori ja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään täältä kuin nyt jäämään tänne.
— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän poliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että olen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä on tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa — päinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin piirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän valinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän lähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani ne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella maalaismainettani madame Denisin silmissä.
— Niin kylläkin. En kysy vaikutintanne, se on oma asianne.
— Teette oikein, hyvä abbé, tämä tapahtuu hankkeemme hyväksi.
— Tunnin kuluttua ovat piirakka ja viinit täällä.
— Milloin näen teidät jälleen?
— Luultavasti huomenna.
— Huomiseen siis.
— Lähetätte minut matkoihini?
— Odotan erästä.
— Hyvän asian vuoksi jälleenkin?
— Sen takaan. Menkäähän, Herran haltuun!
— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta paratiisista. Varokaa naista!
— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellen
Brigaudia.
D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa, ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut suosiollisuuttaan.
Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. — Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään, kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.
Hän oli puutarhan hoitelija.
Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan, niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut, että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti neljä tai viisi jalkaa korkealle.
Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä leikkihin Metsolan impien kanssa!
hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde! Bathilde!
Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan, ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle, jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen, jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella kaikkea.
Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli tahtonut tulla.
Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu. D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä kuulematta.
Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki, että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva, kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen tukkansa kaunista kimmellystä.
Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo ihmeellinen näky oli ilmestynyt.
Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin. Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.