ULLAKKOKAMARI
Seuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan kuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme chevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren ruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä maaliskuun 24 päivänä 1718.
Vaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän porvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista. Chevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat häntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé Brigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier ei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa, joten siihen piti tyytyä.
Passi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että tällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä takaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka mieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino, kuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa sisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin kunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö Voyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että regentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla Pamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin nimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli annettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.
Raportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.
Tiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.
— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa. Madame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren sijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri, Madamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi de Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de Simiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan pahoinvoinnin takia.
Puolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti ilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille, herttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen neliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois ilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.
Muu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä herra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja joka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori pari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra regentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon. Desmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on ilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.
Madame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee markiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään uskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan. Edistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin hovimestarikseen.
— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun chevalier oli päässyt loppuun.
— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos regentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme toimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on aikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te luultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.
— En kyllä, olette oikeassa.
— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala jättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.
Se ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa, muutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja käski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä illalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut olla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen, joka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti ottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.
Rue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä sijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin ullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja hänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu yhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset ikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku laudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa täällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa mukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.
Rouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan, suodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui nuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että sitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät ajat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut erikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei häiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen rinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. — Tähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis laskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa ja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta asukastaan kohtaan.
Vaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja hovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan näyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä rohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen yritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä suorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.
Tuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille täydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi vastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän. Tämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä omituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental oli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin ilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä osuisi kohtaamaan hänet.
Yksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa, päätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi tutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.
Ensiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun käyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä kahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä kapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle merkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän oivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan vastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle puolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät suhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.
Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna, joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.
Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa, että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke. Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella, oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja. Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa, jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.
D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen, vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen: O fortunatus nimium! ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa, joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän tunsi henkilön.[64]
Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä, runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus, miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin — ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut, että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun, koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen kokonaan.
On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut todellisesti rakastunut.
Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin, ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.
Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa huoneeseen.
Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä. Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.
Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen asukas.
Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.
Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.
Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste, jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli kultainen taikasauva.
Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista. Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään, ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.