PASHA
Kaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten ei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa painoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä oli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt hänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja Montmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen, joka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta Pariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta kaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta summaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi omantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi puolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään, että tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja maksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen täytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.
Brigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle mitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta nuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli tarkka mies.
Niinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa matkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan kirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä hän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi Normandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.
Hän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti ajatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja joka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan. Chevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien jäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina kunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka luovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt valtiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja salaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy salavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden itsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat jättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän jäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat hyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.
Kapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille. Koska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi ajatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.
Olematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli muodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan tuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei d'Harmental ollutkaan hänelle "poju", kuten hän vakinaista piiriään nimitteli, tai "kuoma", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé Duboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier, mikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen ikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental tiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä hänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.
— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on todellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti halunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu huomisiltaan asti.
— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.
— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.
— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.
— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär. Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen, se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.
— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä huomenna illalla?
— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.
— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos), sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?
— Mikä se kapteeni on nimeltään?
— Roquefinette.
— Sama mies!
— Onko hän täällä?
— On oikein.
— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta ainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.
— No, sittenhän kaikki on hyvin, virkkoi presidentitär.
— Käykäähän siis ystävällisesti kutsumassa kapteenia.
— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.
Jos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.
— Ja minne siellä?
— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte paroni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään ole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin jäänyt kapteeniksi.
— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen vastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut, kykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. — Kuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.
Jos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi voinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo kapteenin äänen.
— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen säkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:
Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri, kuule, kun kansasi kutsuu juuri sinua, sortuen vaaraan, vaivaan, ellet sä käännytä ruoskaa taivaan; viljamme lakoaa, rutto kulkee, joka mies piankin jo silmät sulkee, avuksi tänne jo kiireesti ennätä, kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]
Neljä tai viisi naisääntä kertasi kuorona.
Avuksi tänne jo kiireesti ennätä,
kunhan et koiraasi mukanas lennätä.
— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt siirtykäämme Malplaquetin taisteluun.
— Hoh, e-ei, intti muuan ääni. — Taistelustanne — olen saanut kylliksi.
— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä olen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!
— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin kaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista! Ja hän alkoi laulaa:
Linval kaunokaistaan
ei voinut unhoittaa…
— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?
Niin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.
Viimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloin
ruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.
Tuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa arvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä huoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi keskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.
— Avatkaa vain ovi, huusi kapteeni.
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty lukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen sanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään kapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla, nojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa ja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään oli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta pisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo mainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä isoimpaan paistinvartaaseen.
— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin herra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne herra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut kolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin minäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon samanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]
— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen kuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te ette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne pitämisestä.
— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän teitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja laulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja syökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me juomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta jäännöksetkin kelpaavat.
— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain sana lausuttavaa teille, jos sallitte.
— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on tapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte viedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!
— Ei, kapteeni, minulla on liikeasia.
— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää yötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni, Arkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka siirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla. Ylihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.
— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin, kapteeni? kysyi d'Harmental.
— Elämässä ja kuolemassa, chevalier!
— Minäkin luulen, että lykkäys on viisaampaa.
— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.
Kaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.
— Ylihuomiseen siis.
— Ylihuomiseen. Mutta mistä löydän teidät?
— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset eivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista aamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin tällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo, jonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.
— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä. Suokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole turkkilaisten tapana.
Chevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä muodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua portaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli äskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua vedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai kenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli taistelukentällekin valunut.