ALBERONI
Herätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa tietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä entisyyttä ja tulevaisuutta.
Jonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja luodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen pahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan edessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois näkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset, jotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee käsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa eilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi, jotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä, katse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen pilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna, kansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien alle ruhjottuna.
Siten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului, oli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä edeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat olivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven näyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan, mutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla teatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota isoisät olivat esittäneet.
Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka johtoon d'Harmental oli tullut.
Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan, suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman politiikka.
Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.
Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle. Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.
Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan. Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717 kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois, Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.
Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden alueiden takaisinvaatiminen.
Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin sopimuksen.
Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä, mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.
Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura, jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja, joita sattuma nostattaa ja lyö alas.
Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.
Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet. Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian. Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53] kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan tarpeillaan istuen.
Sellainen oli ollut Alberonin uran alku.
Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin. Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun; nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä, joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan loppuun neuvottelun.
Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään. Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi, että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.
Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia. Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta, eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä yksityissihteerin.
Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.
Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta uuteen kotimaahansa.
Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58] palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se oli katkaistava.
Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.
Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä täydellisesti vallassaan.
Alberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin rauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto menestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin herttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen, niin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan neliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin rannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa solmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja käyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen ja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan, joka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59] Sitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin herttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan, asettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää vastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman kuninkaaksi.
On myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen yritys.[60]