CELLAMAREN RUHTINAS
Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä. Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään, Cellamaren ruhtinaan.
— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?
— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame, vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän korkeudeltanne ja ystäviltänne.
Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä. Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko alaosan mustalla taftikääreellä.
— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia ajomiehiä?
— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen hänelle kätensä.
— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti kuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut palvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.
— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; — ei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.
— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. — Olisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen kuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista ja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?
— Kah, tekö, herra kreivi, suvaitsitte… ihmetteli d'Harmental.
— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt maailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät — olette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja otitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne leukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt rykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.
— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti herttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour kertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?
— Kyllä, teidän korkeutenne.
— Millaisia ne ovat?
— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen puuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei kykene uskomaan neliliiton sopimusta.
— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on kuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa Dubois tuo sen tänne!
— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta hänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.
— Hän siis jättää meidät oman onnemme varaan?
— No… jotensakin.
— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki hänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on puolisoonsa?
— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille todisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.
— Niin, huudahti kardinaali de Polignac, — ja sitten hän syö sanansa!
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, minä menen takuuseen hänestä.
— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää saattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun hän toimii.
— Kas vain, me edistymme, sanoi Cellamare.
— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen herttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa, suullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?
— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän luonanne, madame?
— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat valtuudet kuin tahdotte tunnustaa.
— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna ja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin toimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat portin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.
— Se on mahdotonta, virkkoi herra de Polignac.
— Mahdotontako — ja miksi? huudahti d'Harmental.
- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon herra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai kymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset Bayonneen asti.
— Minä olen jo tarjoutunut ottamaan sen huolekseni, ilmoitti Laval.
— Ja minä myös, lisäsi Pompadour.
— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn, niin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut tekemisissä, ja te olisitte hukassa.
— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai
Saragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.
— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.
— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, — sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.
— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi…
— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?
— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä, antakaa kuulua?
— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.
— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä ammentaa täysin kourallisin.
— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.
— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.
— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu usein, mutta puhuu hyvin.
— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi: jos tarvitsette rahaa…
— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin täytyy turvautua teihin.
— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.
— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!
— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.
— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin, tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä tiedossanne sellaista?
— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa. Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.
— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat minulle…
— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.
— Mutta missä asutte? kysyi kardinaali.
— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —
Rishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.
— Ja kauanko olette asunut siellä?
— Kolme vuotta.
— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy muuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun heidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä epäilyksiä.
— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi d'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja syrjäisestä korttelista.
— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä epäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle miehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan hakemaan tointa jossakin ministeriössä.
— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa tipauttelematta sieltä helmiä.
— No, sovittu siis, herra abbé, vahvisti d'Harmental.
— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden kolmen kuukauden matkalle.
— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. — Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän ansiotanne. En unohda sitä.
— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, — muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan näännytämme rakkaan herttuattaremme.
— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.
— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja itse tai lähde kävelemään.
— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun. Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.
— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi herttuatar.
— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.
— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän korkeudellenne.
— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on eläissään nähnyt.
— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?
— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?
— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi pelätä.
— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään meitä?
— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.
— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.
— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.
— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen, mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?
— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!
— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee ihmisruumiin.
— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut, huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen aavistamattaan sitä itse.
Ja hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat naureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin, säästyäkseen jalkapatikasta.
— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka oli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän korkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?
— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa hengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki istumme Bastiljissa.
Ja hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa onneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.
Katsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä peitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän virkkoi tälle ilosta säteillen:
— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme vihdoinkin löytäneet miehen.