ARSENAALI
Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta, ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän todennäköisesti oli nyt joutumassa.
Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.
Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi, että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski rientää.
Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti. Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta. Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli näille antanut heidän edellään.
Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä, tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.
Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa, joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet, heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan. Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.
Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä, ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.
— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.
Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven. Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan. Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen. Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.
— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme, chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta, jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka saatte nähdä, tai heidän puheistaan.
— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.
— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei mene pitkää aikaa.
Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois siteen.
Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi ensimmäisiin käsityksiinsä.
Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen, jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan. Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet, röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta riippui samanvärinen pitsiripsu.
D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli ollut vain hänen lähettinsä.
— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa, ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?
— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä, jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.
— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana, pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni syöksisi minut tuhoon.
— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja suuren Condén pojantytär.[35]
— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni soveltumatonta.
— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.
— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani ja henkeni.
— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa, että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.
Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.
Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.
Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi. Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua, kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.
Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38] oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin, osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.
Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut. Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä, joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.
Abbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä kauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin omasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig XIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi saanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet siitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja Ranskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin, ja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi hänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin armollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin seuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu hovikasvatiksi.
Vartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen opistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas ja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta kunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu suurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli jälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame du Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi selitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud punnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti tarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.
Noista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan de Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä de Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta d'Harmentaleihin.
Polignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan luona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.
— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, — tässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja jonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen nimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä vastaan hänestä omakohtaisesti.
— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux, — hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi päälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo meidät viedä.
— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle miehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin veljeksiä.
— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella äänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden kylmäkiskoisuudesta.
Abbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja tähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.
— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin nyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön tekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani vasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo usealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle sen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti pyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa ansainneeni sen.
— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.
— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.
— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.
— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, — mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.
— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä! Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, — älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee tällähaavaa Anti-Lucretiustaan.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud, Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta! Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali? Onko selvää, hyvät herrat?
— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.
— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä — nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun, ei syytetä muita kuin minua.
Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun, Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.
D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä — siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä yläpuolella.
Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö, sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.
— No? hän kysyi.
— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli tuntevinaan lepakon.
— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme teitä.