LEPAKKO
Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]
Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana, mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin määritellyt kohtauspaikkaa.
Silloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin kasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta turvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat yhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin Bastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen molemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier — aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen — vähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.
Ensimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua de Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä, seikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin ansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan kiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de Polignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja rouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta hänen sydäntään.
Hän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä regentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23] hänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi Canillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier tunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä hänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän aikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen takinliepeeseensä.
— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, — kerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen herra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle, johon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä minä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle, joten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin mieliksi.
D'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan. Samassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua seuraten.
— Ravanne! huusi Richelieu, — Ravanne!
— En kerkiä nyt, tämä kieltäytyi.
— Tiedättekö, missä Lafare on?
— Potee päänkivistystä.
— Entä Fargy?
— Nyrjäytti jalkansa.
Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään aamullista vastustajaansa.
— No, se juttu? kiirehti Canillac.
— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta. Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä. Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä vastaan, että te ette osaisi aavistaa!
— Hänen miehensä? yritti Canillac.
— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen, naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja minä tottelin.
— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.
— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.
— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi olla lähtöisin.
— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.
— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle, hyvä herttua?
— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.
— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.
— Se on katala parjaus! minä huudahdin.
— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut kaikki.
— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.
— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.
— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa uhmata kaikkea.
— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.
— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.
— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.
— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.
— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän perinpohjaisella käräjänkäynnillä.
— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi regentti.
— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!
— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.
— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin minä.
— Siinäpä juuri on vaikeus.
— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de
Parabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?
— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.
— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin illalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä naikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin…
— Mitä! Duboisin? oudoksui regentti.
— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän puolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän ottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita sortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten pitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.
— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen käsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän jatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien tienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä, sepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin. Minä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28] paikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.
— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla on muuta mielessä.
— Jukuri! mutisi regentti.
— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli tullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.
— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu. Hän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan, että hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja panna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken yötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet hänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman kärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra de Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään keskipäivällä.
— No, kenen näköinen se on? tiedusti Canillac.
— Nocén,[29] ilmoitti Richelieu räjähtäen nauramaan?
— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että Parabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti hän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!
— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen ääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne haastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.
— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette, että minut tahdotaan viedä.
— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle viehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä kaikille tuntemilleen yölinnuille.
— Minulta ei taida liietä siihen aikaa, esteli d'Harmental.
— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin hyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin, jota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.
Sitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon käsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.
Chevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli tullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan oli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla olkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän kiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei häirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle melko kiinnostava.
Tuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli keskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden perusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja kaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei voinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu oli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman peittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi, jollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana, kun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä. Toinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot pujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas ja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi korvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin varmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää tahtoa valepukuisen tuntemiseen.
Chevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin vain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä puhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja lausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli joka tapauksessa vieras:
— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin uteliaisuutta.
— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi teitä ihmetyttää.
— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle! Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.
— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.
— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier — siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään epäilystä.
— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan — eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin vallassanne on täyttää?
— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.
— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.
— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.
D'Harmental noudatti pyyntöä.
— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin selkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin longitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy elämänne koko historia. Ne sanat ovat: urheus, kunnianhimo, pettymys, rakkaus ja petos.
— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että haltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi suorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!
— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta, chevalier.
- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille menneisyydestäni, oppinut haltia?
— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaan urheudellanne saavuttanut sen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo oli herättänyt kunnianhimoanne, jota kuitenkin seurasi pettymys. Te uskoitte saavanne pettymykselle lohtua rakkaudesta, mutta tämä voi horjahtaa petokseen niin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on petetty.
— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi selviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit, mutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis naamio.
— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä uhkaa kamalasti Bastilji!
Chevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen aamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin osanottajilleen.
— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä viruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi tanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental, ei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.
— Mitä säepuoliskoa? kysyi chevalier yhä enemmän ihmeissään.
"Facilis descensus Averni",[31] sanoi lepakko nauraen.
— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman puhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo lainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.
— Ettekö tiedä, että haltiat ovat kumpaakin sukupuolta?
— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivat Aeneasta.
— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen Sibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta todistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan tyydyttää.
— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus herättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.
— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten kohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan tahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.
— Pitää silti tietää nämä kaksi tulevaisuutta, valitakseen paremman.
— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä, maalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen keskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se on vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta kuin ajelehtia: siihen olette solumassa.
— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä, että voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen kohtalokseen.
— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen käsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen heittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät julkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren esiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.
— Mitä menetän hävitessäni? kysyi chevalier.
— Luultavasti henkenne.
Chevalier teki halveksivan eleen.
— Ja jos voitan? hän lisäsi.
— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin arvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona, ja marskin sauva ehkä edempänä.
— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte minulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies yhtymään peliin puolellanne.
- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen kuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata minua.
— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja olisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki, välittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman vähäisemmässä arvossa!
— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut lähettänyt?
— Ilmoitan heti, että minä en ryhdy neuvotteluihin lähettilään kanssa.
— Tehtävänäni onkin viedä teidät hänen luokseen.
— Saan siis nähdä hänet?
— Kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses näki Herran.
— Lähdetään!
— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran yhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä muodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?
— Mitä pitää tehdä?
— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne haltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen vala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.
— Olen valmis vannomaan Styksin[32] kautta, vakuutti d'Harmental nauraen.
— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti kunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.
— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin ääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei ole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?
— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi muuta kuin sananne.
— Olen valmis, myöntyi chevalier.
— Lähtekäämme siis, sanoi naamio.
Chevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle, mutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka varmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka kuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.
— Mikä nyt? kysyi naamio.
— Väistän erästä, joka voisi viivästyttää meitä.
— Sepä hyvä! Aloin jo pelätä.
— Mitä pelkäsitte? kysyi d'Harmental.
— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut neliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.
— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni nähnyt.
Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta olivat alhaalla eteishallissa.
— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?
— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.
— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.
— Ei, minulla on omani, esteli naamio.
— Kutsukaa siis ne.
— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin vaunujeni luo.
Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle. Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.
— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.
D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin. Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.
— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen pysyvän paikallaan.
— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen taskustaan silkkisen nenäliinan.
— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.
Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:
— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?
— Annan kyllä.
Tuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:
— Tiedätte minne, herra kreivi.
Ja hevoset läksivät laukkaamaan.