SANKARIMME
Chevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun ainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt tärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut eräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua. Niinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan käymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin ja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa perustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus olisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli saamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen enonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen ritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista sukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin haara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä olivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä siis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia edellytyksiä.
Chevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin kuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka tuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa. Sellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti. Chevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään suurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden 1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.
Ensiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä hänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi tällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin muisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de Villarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de Torignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de Maintenonin[10] salonkiin.
Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11] pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.
Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.
Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.
Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon, vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars, Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen. Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa eikä saanut solmituksi rauhaakaan.
Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi. Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa. Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu Villarsille.
Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa. Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä arpanopan heitolla.
Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin
puolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät
Pariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja
Albemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.
Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri sen mahdottomuuteen.
Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman. Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan. Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.
Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan, sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi, ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana. Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.
D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti kirjoittamisensa.
— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.
— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.
— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?
— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä, herra marski.
— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.
D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän oli Versaillesissa.
Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan, vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:
— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja kaikki armo tulee Jumalalta.
— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti, ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.
— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.
Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt nojatuoliinsa.
— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.
— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig. —- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet kuningaskunnan.
Markiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.
Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.
Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:
— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja pölystä.
— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. — Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.
— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen tyytyväinen teihin.
D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä nukkunut vuorokauteen.
Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli everstin valtakirja.
Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.
Kolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.
Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien kannattajajoukko.
Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta, hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.
Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta, rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan Lucretius-käännöstään.
Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua, odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan, joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys, joka riisti sen häneltä.
D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.
Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita, ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.
Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.
Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta, joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi. Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt hänet sievän naisen jalkoihin.
Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17] Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.
Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa. Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi. Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli, että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään. Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista yksivakaisuutta.
Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä, mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata. d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.
Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä. Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain oljenkorsikin, mihin tarttua.
D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja julmasti.