OTTELU
Heti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän esille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti. Kymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut käteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa oli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten he etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että kokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten siinä ihastuneina osuneen yhteen.
— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului luonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua ole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki, ja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä ensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi varmemmassa rauhassa.
— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen paikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin puutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.
— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie turvaan!
Ravanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan kiireestä kantapäähän.
— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti nuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.
— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on hiukan selitettävää herra d'Harmentalille.
— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne on niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa hienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä kiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi, eikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.
— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. — Katkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle ystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja jo kauan halunnut tutustua teihin.
Nämä kaksi kumarsivat toisilleen uudestaan.
— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet tarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.
Ravanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi kumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut jäivät tielle.
Marssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta pysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen luonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen hetkiseksi sulkeutumaan itseensä.
— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen ympärilleen, — mitä sanotte paikasta?
— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti kapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen osassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä tänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!
— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte lähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.
— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi, huomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.
— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin esimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle samalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän kanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.
D'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle kohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui miekkaansa.
— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen, — oletteko juuri lähdössä Espanjaan?
— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja niin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani tähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi tilaisuus tavata teidät aamulla.
— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin, — sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin teissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.
— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä, hyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla, pyydän, olen täysin käytettävissänne.
— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka laskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. — Näettehän, että jo odotan.
— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan hänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. — Asehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa iässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen miekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti miekkansa.
— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa aseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini keittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä hovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.
— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin varustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier, vastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin riistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka tuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis sopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa hyvää tarkkaavaisuutta.
Sellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan tyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan. Hän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat luisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.
— Ahaa, te irtaudutte hyökkäyksestä, herraseni, huudahti Ravanne.
— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni. — Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi tutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan Berthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika hänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten suoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut oikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.
Ravanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan vastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi miekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että hän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.
— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, — koetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja rintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte minut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan miekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin rauhoitutte.
Ja hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen askeleen päähän.
Tällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa miekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan miekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea kuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette oikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta toivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia kokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea kunniaa. Ja hän kävi asentoon.
Kapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin malttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän huomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa omaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli miekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa tasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen saattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen Ravannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.
— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen kohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. — Te olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien ja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa Flanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla silloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana Espanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on teille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo minut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä opettamaan minuakin.
— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä kapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä poskilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan kapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin toinen oli jo tehnyt.
Kumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä kannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui ruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi lävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut kylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti vakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin raju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena, tukki verenvuotoa nenäliinallaan.
Fargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki, toisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja vakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.
— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan kiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen kelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen naikkosen takia!
— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän olevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies meidän joukossamme.
Tällöin Lafare avasi silmänsä ja tunsi auttajassaan d'Harmentalin.
— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa? Lähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin hänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin, näyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään minusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte olla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin sattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin antakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta koidu sen enempää.
— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska tiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin, uskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin näkisin teidät vuoteessanne.
— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei estäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä Louis-le-Grandaukion neljässätoista.
— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa, ilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan toverillisen auliisti ja huolella.
Ystävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää unohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen kaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen, väistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan etevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle paistinvartaalle.
Nokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi kapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti saaneen pahimman vamman.
D'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja vuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin. D'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että markiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi hän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi. Kääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:
— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme aamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta palveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun tarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin vapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei jätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää tai viittä penikulmaa enempää tunnissa.
— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen näin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi puhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin käytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla, etten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin tahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.
— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi d'Harmental hymyillen.
— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte minusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella Normandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.
Ja noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni teki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle jättänyt komeimman noista kolmesta.
He olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle suunnalleen.
Paroni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti suoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen herttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana päivänä Espanjaan.
Kapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia ja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia. Todettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier oli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo, syöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.
Päivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä louisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun tahtoo nopeasti rahaa.
Chevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui Pariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi asunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.
Toinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan tunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen paljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä oli:
"Rakas chevalier!
Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona, ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.
Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä aatelismiehiä.
Sophie d'Averne."
— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon boule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin surmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!
Tämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier alkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka vielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä filosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi. Monen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin unohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen sitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi, että se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös halveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa, etsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä salaperäisyydestä luki seuraavaa:
"Chevalier!
Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle. Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla olkapäällään. Tunnussana on: Sesam, avaudu! Lausukaa se rohkeasti, niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba."
— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta nauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin hän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!