XI
SVEITSILÄISLAMPI
Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä, jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.
Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot, useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.
Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa virhettä.
Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena, mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.
Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan velhomaalauksissa.
Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa suoraan tuulta vasten.
Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon. Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa, koko Versaillesin nähtävissä.
Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään, ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut etsivät ja jonka nimenä on autuus.
Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että kaikki jäisivät paikoilleen.
Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.
Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.
Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät tervehtimään kuningatarta.
Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut, vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle kadoten sinne seurueineen.
Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.
"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä, "kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"
Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.
"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.
"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua, eikä hän senvuoksi teitä vältä."
"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.
"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."
"Mikä?"
"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja, herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei hän suo teidän siitä saavan tietoa."
Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte minulta lomaa neljännestunniksi."
Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto; se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin rauhaan.
"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."
"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin, hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle, hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."
"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.
"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.
"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."
"Mikä?"
"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis suunnitelma?"
"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle, mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin, kälyni."
"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"
"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."
"Tekö ilmoititte?"
"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen, tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin tärkeisiin asioihin."
"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta
Ranskaan?"
"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."
"Sen kyllä uskon."
"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."
"Mitä varten?"
"Välittämään lainaa."
"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin tekonne!"
"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne puolet siitä, mitä saan."
"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan kiitos, en tarvitse mitään."
"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle lupaustani."
"Miksi niin?"
"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi pitää sanaani."
"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin jonkin valtiosalaisuuden."
"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo sinertyvät, sanon teille."
"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."
"Ette siis enää kaipaa seuraani?"
"En."
"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."
"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"
"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."
"Hyvästi siis!"
"Näkemiin, rakas käly!"
"Milloin?"
"Tänä iltana."
"Mitä illalla on?"
"Ei ole, vaan tulee."
"No mitä sitten tulee?"
"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."
"Minkä vuoksi?"
"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."
"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"
Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.
Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:
"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on päättynyt. Sitten saadaan puhella."
Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.
Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:
"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de
Taverney?"
"Kyllä, madame", vastasi Filip.
"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyen
Filipin puoleen lisäsi:
"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin kuin Saint-Georges."
"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan mainiosti."
"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de
Taverney?"
"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoi
Filip, "niin koetan parastani."
Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse, antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.
Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan heittäytyä kilparadalle.
Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.
Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:
"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin hiljennän."
"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin, ritari, jos voitte, nopeammin!"
"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni, saatte luottaa minuun."
Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi sen nostanut suoralla kädellä.
Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.
Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen, kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui kuin tanssija.
Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla. Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä, joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.
Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara, että hän itse jäi taemmaksi.
Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan, menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.
Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen nääntymyksen äänensävyllä:
"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa, muuten tapatte minut!"