X
KIUSAAJA
Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä vavahdellessa erämaan hiekalla.
"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä tehdä minut hulluksi."
Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.
Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia kateuden ja orjamaisuuden silmissä.
Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin, pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.
"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.
Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:
"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita… ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.
Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten päänsä ja sanoi:
"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"
Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.
"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"
Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:
"Hiljaa, hiljaa."
Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia, uteliaita ja kateellisia.
Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan, Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.
Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.
Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo, kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.
"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"
Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta voitosta.
"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.
Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut sopusoinnussa merkityksen kanssa.
"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"
Ja ukko työnsi häntä menemään.
"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.
"Tietysti tuonne, hitto vie!"
"Tuonneko?"
"Niin, kuningattaren luo."
"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"
"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin kuningattaren luo?"
"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."
"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa sinua?"
"Joka odottaa minua?"
"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."
"Ikävöi minua!"
Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.
"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi hän kylmästi.
"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."
"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että minulle tulee varmuus."
"Mikä varmuus?"
"Se, että teette pilaa minusta taikka…"
"Taikka…"
"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."
Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.
"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukana
Ranskasta, sen kyllä tiedän."
"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte; olkaa hyvä ja selittäkää."
"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."
"Eikä alamaisia."
"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele, eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää, vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään saavani erään varmuuden."
"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan eri asioita."
"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"
"Katson kyllä."
"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin, herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas kääntyy. Hän etsii… ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan herraa! Aha!"
Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista kättä kuin hänen.
"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa, että kuningatar etsii juuri minua?"
"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn poika!"
"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:
"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"
"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua, hakee sinua."
"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.
"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies vai etkö?"
Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden, järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa, hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:
"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."
"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin kuunnellut."
"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen, heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni, niin saat nähdä."
Sitten hän sanoi ääneen:
"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."
"Mitä?"
"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."
"Antakaa kuulla, isä."
"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit: kunnioittakaamme häntä."
"Epäilemättä."
"Lapsi-parka!" sanoi ukko.
Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla hohotuksensa.
"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo aatelismies?"
"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."
"Teistä siinä on eroa!"
"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen kajotaan."
"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä yksikään kuningatar ihailematta.
"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, —" sanoi ukko matalalla, ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta, kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."
"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"
Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin
Richelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:
"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä, jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis, Apollo. Hyvästi!"
Ja taas hän pyörähti kantapäillään.
Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.
"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."
"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.
"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"
"Olen kun olenkin."
"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"
Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.
"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra poikani, ja etten valehtele… aina."
Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.
"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut rakastajia?"
"Mokomakin uutinen!"
"Ne, jotka nimititte?"
"Ja muita… mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."
"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"
"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"
"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset, kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi, isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"
"Puhun sittenkin."
"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.
"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii; kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"
"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään, "vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"
"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä? Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani, kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso, hylkää, sinä Filip, nimittäin: Josef de Taverney!"
Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi neuvon rikokseen.
Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi saattueensa keskeltä:
"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta. Antakaa tilaa, herrat!"
Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.
Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä; kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.