XI
SUFFREN
Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten herra de Suffren saapuisi.
Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias. Seura oli lukuisa ja loistava.
Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:
"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"
Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä, kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen veljensä.
"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.
"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."
"Ahaa, se on kun onkin totta!"
Artoisin kreivi alkoi nauraa.
"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua karttaa?"
"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy. Monsieur on mennyt tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."
"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"
"Vai ette sitä ymmärrä!"
"En ollenkaan; jos Monsieur on tulliportilla vastaanottamassa herra de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."
"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin kievarissa."
"Todellako?"
"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi, "Monsieur saa yksin värjötellä tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä odotamme."
"Mainiosti keksitty!"
"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa nyt pelaamaan, kälyni!"
Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä:
Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.
Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta, ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi heihin hyvin merkitsevän katseen.
Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä, että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai hyväksyen hymyillyt.
Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. — Suom.] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä, ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat. Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.
Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta, huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.
Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa, saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.
Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen — eikö hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä, mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.
Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli selvillä joka silmäyksensä kantavuus.
"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"
Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.
Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.
Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta; hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren salaisuuden.
Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat tai juonet soivat vähänkään tukea.
Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin vilkasta hälinää.
Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt mennä.
Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja kuiskasi hänelle jotakin.
"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Kaikki käy hyvin."
Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu Toulonista?"
Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.
"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."
Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin, josta ministeri juuri oli mennyt.
Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne, Catinat, Jean-Bart.
Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin. Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa, älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun jalopeura näytti hampaitaan.
Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä, jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.
Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa
Versaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.
Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka, katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä, vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.
Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit, siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään arvokkaana liitteenä.
Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja silloin tämä oli huutanut:
"Herra de Suffren, hyvät herrat!"
Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen torjui sävyisästi sanoen:
"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea saada ensimmäisenä teitä syleillä."
Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.
"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet; "tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"
Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.
Kuningas kääntyi kuningattareen päin.
"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja
Condelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun
Jean-Bartini!"
"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja kiitollisuudella teitä kohtaan."
Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan poikansa, Angoulêmen herttua.
"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä sellainen on harvinaisuus."
"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että näytitte de Suffrenin!"
Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa sanoja, jotka jäisivät muistiin.
Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren esteli kunnioittavasti.
"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että…"
"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"
"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan, että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."
"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."
"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse päättävä, mitä on tehtävä."
"Kuuntelen."
"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli Sévère-laivalla."
"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.
"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri. Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."
"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.
"Uljas teko!" huudahti kuningatar.
"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan. Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on sisarenpoikani."
"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut minulle!"
"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."
"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt, herra komentaja, esittää se upseeri minulle."
"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän majesteettinne sallii…"
Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:
"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."
Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.
Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.
Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.
Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta huolestuneena.
Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.
Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana vaanien.
"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren, vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."
"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä…"
"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne joka vaiheen. Menkää nyt!"
Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän kääntyi äkkiä kuningattareen päin.
"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen…"
Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan ajatuksen.
"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen 'Suffren', ja minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."
Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina:
"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"
"Ja eläköön Suffren!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti, sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!
"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän päivään asti. Suom.] toisti seura siis innostuneena.
Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei komentajan huoneisiinsa.