XII
HERRA DE CHARNY
Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.
Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:
"Se on hän, siitä ei epäilystä."
Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:
"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"
Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista, mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.
Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.
Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä, keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin tervehdyskäynnille.
Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.
Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki, ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena, joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi, mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin herttuattaren kanssa.
Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan, saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.
Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas, jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit. Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista; tällä miehellä oli todellakin molempia.
Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi olevansa köyhä.
Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas vihasi häntä.
Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi selittää kahdella tapaa.
Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa, lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli hyvin laiha.
Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea, joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.
Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä, jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran kukistaa Rohanin prinssin.
Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa käsityksen.
Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.
Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut, kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu? Mikä hänen nimensä onkaan?"
"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.
"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.
"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.
"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"
Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten hänen tapansa oli:
"Herra de Taverney, menkää katsomaan."
Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.
Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs. Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä, syväkatseisia silmiään.
Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus ei ollut niin helakka kuin ihon.
Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan, joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.
Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon, että hän yhä oli tuntematon.
Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.
"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa, kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui. Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."
"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti, "saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen, mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni. Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."
"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä unohdustaan."
"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen, kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."
Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus. Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt, mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin uskalikko.
"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten puolelta."
Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.
"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan. Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut pitämään häntä suuressa arvossa."
"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.
Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa. Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.
"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin kauas… luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."
"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä kertomuksen käänne oli rauhoittanut.
"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen", keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.
"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan kiusalliseen asemaan."
Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista yhtaikaa.
"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei olisi paremmin menetellyt."
"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.
"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen sisarenpojan hyväksi."
Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.
Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä hänen veljensä kärsi.
Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi katselijasta näyttänyt niin omituiselta.
"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne, monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka olette tunnetusti niin täsmällinen?"
Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:
"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"
"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin aikaa enkä vieläkään käsitä."